Idealistisen kuohukerman takaa paljastuvat todelliset motiivit
NATO:n laajenemisen syyt
Yhdysvaltain presidentin Bill Clintonin puhe Detroitissa 22. lokakuuta nosti jälleen pinnalle keskustelun Pohjois-Atlantin liiton laajenemisesta. Clinton asetti puheessaan Yhdysvaltain selkeäksi tavoitteeksi jäsenyysneuvottelujen käynnistämisen heinäkuussa 1997. Neuvottelujen päämääränä on ensimmäisellä kierroksella mukana olevien valtioiden hyväksyminen NATO:n jäseneksi viimeistään vuonna 1999.Idealistisin sanankääntein puheessa ilmaistiin NATO:n pysyvän myös tulevaisuudessa avoimena kaikille eurooppalaisille demokratioille. Yhtäkään demokraattisesti hallittua kansakuntaa ei automaattisesti suljeta liittokunnan ulkopuolelle.
Mitä useampia demokraattisia valtioita maailmassa - ja erityisesti Euroopassa on -, sitä paremmin Yhdysvaltain kansalliset edut tulevat turvatuiksi. Samaan hengenvetoon hän totesi, ettei NATO anna millekään liittokunnan ulkopuoliselle vallalle veto-oikeutta jäsentensä valinnassa.
Clintonin selkeästi osoittama itseluottamus oman liittokunnan ylivertaiseen voimaan perustuu laskelmille, ettei Venäjä heikkoudestaan ja sekasortoisesta tilanteestaan johtuen pysty uhkaamaan vielä seuraavankaan sukupolveen läntistä Eurooppaa sotilaallisella interventiolla. Puheessa todettiin niinikään, että myös Venäjä hyötyy NATO:n laajenemisesta. Laajeneminen ei synnytä kahtiajakautunutta Eurooppaa, vaan on pikemminkin rauhan ja vakauden tae.
Tyypillistä kuohukermaa
Näkemys on tyypillistä amerikkalaisen realistisen ulkopolitiikan idealistista kuorrutusta. On itsestään selvää, että Venäjä tuntee itsensä ahdistetuksi ja nöyryytetyksi tilanteessa, jossa valtaosa sen entisen puskurivyöhykkeen maista kuuluu entisen vihollisen valtapiiriin samalla, kun sille itselleen tarjotaan vain löyhiä yhteistyölupauksia. Tällaiseksi tilanne muodostuu erityisesti silloin, jos Venäjällä saa vallan nykyistä huomattavasti nationalistisempi hallitus. Joka sekään ei ole poissuljettu mahdollisuus.Virta näyttää siis vievän kohti NATO:n yleiseurooppalaistumista, mutta onko asia niin yksinkertainen kuin miltä se päällisin puolin näyttää?
Kun jättää huomiotta kaikkein imelimmän retoriikan ja tarkastelee realistisesti NATO:n laajenemisen motiiveja, kiinnittyy huomio kahteen keskeiseen seikkaan: lännen kylmässä sodassa saavuttamaan voittoon sekä Saksan asemaan liittokunnan reunavaltiona.
Tätä taustaa vasten tarkasteltuna laajenemisen todellinen peruste ei olekaan idealistisessa demokratiamission eteenpäin viemisessä, vaan kylmässä sodassa saadun voiton vakiinnuttamisessa ja sen seurauksena lännen valtapiirin eteenpäin työntymisessä kauemmaksi Länsi-Euroopan keskuksista.
Saksa iloitsee laajenemisesta - syystäkin
Tällä hetkellä kaikkein todennäköisimmät uudet jäsenet ovatkin Puola, Tshekki ja Unkari. Jo pikainen vilkaisu karttaan saa vakuuttumaan siitä, miksi Saksan kannattaa iloita liittokunnan laajenemisesta. Uusien jäsenten mukaantulolla on pelkästään myönteisiä vaikutuksia sen turvallisuuspoliittiseen asemaan. Tällä ratkaisulla se pääsee eroon nykyisestä reunavaltioasemastaan ja saa samalla oman puskurivyöhykkeen Venäjän ja itsensä väliin.Venäjä on viime päiviin asti vastustanut liittokunnan laajenemista entisen Varsovan liiton alueelle. Viimeisimmissä lausunnoissa on kuitenkin tapahtunut hienoista lientymistä.
Tämä johtuu ensinnäkin tosiasioiden tunnustamisesta, mutta myös pidemmän tähtäimen strategisesta valinnasta. Sen mukaan myöntyessään ensimmäiseen laajenemiseen Venäjä pitää yllä yhteistyösuhteita lännen kanssa tilanteessa, jossa se on maan tulevaisuuden kannalta välttämätöntä. Samalla Venäjä kuitenkin laskee, että 1999 tapahtuva laajeneminen saattaa hyvinkin jäädä viimeiseksi.
Vain yksi laajeneminen
Laajenemisen pysähtymisen puolesta puhuu useampikin tekijä. Ensinnäkin Yhdysvalloissa on vanhastaan tunnettu vastenmielisyyttä laajentaa turvatakuut koko Euroopan kattaviksi. Sehän tarkoittaisi sitä, että amerikkalaisten olisi oltava valmiita laittamaan sotilaansa vaaralle alttiiksi alueilla, joilla ei ole vähäisintäkään merkitystä Yhdysvaltain kansallisten etujen näkökulmasta.Toinen seikka, joka puhuu laajenemisen pysähtymisen puolesta, on jo mainittu Saksan asema muuttuneessa turvallisuuspoliittisessa tilanteessa. On jokseenkin selvää, ettei saksalaisilla ole enää välitöntä tarvetta uuteen laajenemiskierrokseen sen jälkeen, kun sen tärkeimmät turvallisuuspoliittiset tavoitteet ovat toteutuneet.
Onkin mielenkiintoista pohtia sitä, mikä Suomen ja Baltian asema uudistuvassa turvallisuuspoliittisessa ympäristössä ja mahdollisesti uudelleen tapahtuvassa etupiirijaossa tulisi olemaan. Kartta ja historian opetukset lienevät tässäkin asiassa parhaita oppaita analyyttisten johtopäätösten tekemiseksi.
PETRI SUTINEN
1.11.1996
Kirjoittaja toimii suunnittelijana Turun yliopistossa ja on erikoistunut Euroopan turvallisuuspolitiikkaan.
