Loistava kaupunki kukkulalla
Yhdysvallat demokratian lähettiläänä?
A merikkalaisen ulkopolitiikantutkijan professori Tony Smithin mukaan Yhdysvaltain ulkopolitiikan suurin ja mahtavin ambitio viimeksi kuluneen sadan vuoden aikana on ollut edistää demokratiaa kaikkialla maailmassa, koska samalla se on edistänyt myös Yhdysvaltain kansallista turvallisuutta.
Kulunut vuosisatamme osoittaa Yhdysvaltain presidenttien omaksuneen tämän sisäisesti ristiriitaisen olettamuksen lähes poikkeuksetta ulkopolitiikan johtotähdeksi. Traditio sai alkunsa 1800-luvun viimeisinä vuosina Espanjan ja Yhdysvaltain välisessä sodassa, jossa amerikkalaiset ilmoittivat vapauttavansa kuubalaiset espanjalaisten harjoittamasta sorrosta. Siitä lähtien strategia on toistunut Yhdysvaltain ulkopolitiikassa säännönmukaisesti. Perusajatus on pysynyt samana, vain ulkoiset muodot ovat vaihdelleet.
Idealistinen Kansainliitto
1914 presidentti Woodrow Wilson lupasi tehdä maailman turvalliseksi demokratialle. Hänen ohjelmansa tuloksena syntyi muun muassa Kansainliitto, joka oli luonteeltaan hyvin idealistinen, mutta johon amerikkalaiset eivät lopulta kuitenkaan itse liittyneet. Wilsonin valtakaudella Yhdysvallat niin ikään miehittivät Meksikon, tekivät intervention Haitille ja valtasivat Dominikaanisen Tasavallan. Operaatiot toteutettiin, jotta Väli-Amerikka ja Karibian meren alue saataisiin länsimaisen demokratian piiriin.Presidentti Franklin Delano Roosevelt sen sijaan edisti demokraattisia oppejaan Euroopassa samoin kuin hänen seuraajansa Harry Truman. Massiivisen Marshall-avun turvin ja sittemmin Naton perustamisella amerikkalaiset pyrkivät vakauttamaan tilanteen ja patoamaan kommunismin leviämisen Länsi-Eurooppaan. Sama patoamisajatus oli myös Vietnamin sodassa, jonka seuraukset ovat vielä tänäänkin nähtävissä niin Yhdysvalloissa kuin Vietnamissakin.
Liittokunta edistyksen puolesta
Presidentti John F. Kennedyn alulle panema demokratian levittämiseen tähdännyt projekti oli luonteeltaan toisenlainen kuin aikaisemmat 1900-luvulla toteutetut hankkeet. Hän julkisti suurisuuntaisen ohjelman ”Liittokunta edistyksen puolesta” (Alliance for Progress) 1960-luvun alussa. Ohjelman tavoitteena ei ollut vain istuttaa demokraattista hallintoa maanosaan miehitysjoukkojen voimin, vaan pyrkimyksenä oli ennen kaikkea uudistaa harvainvaltaiset Latinalaisen Amerikan maat kansalaisyhteiskunnan ruohonjuuritasolta saakka.Kennedyn tavoitteena demokratisoimisen rinnalla, sen onnistumisen varmistamiseksi oli maareformi, jolla maata olisi jaettu tasaisemmin koko väestölle, samalla kun piti panostettaman sosiaalisten olojen ja kansan koulutustason parantamiseen. Kuluneen vuosisadan hankkeista tämä olikin lienee kaikkein idealistisin ja syvällisimpään muutokseen pyrkinyt ohjelma. Taloudellisista panostuksista huolimatta se jäi suurelta osin toteutumatta.
Valittu linja on jatkunut aina näihin päiviin saakka. Carter lanseerasi oman ihmisoikeusagendansa. Reagan halusi tehdä Yhdysvalloista loistavan kaupungin kukkulalle, joka säteilisi kaikkialle maailmaan demokratian valoa. Bush tuki voimakkaasti Itä-Euroopan demokratisoitumiskehitystä ja Clinton on pyrkinyt demokraattisten olojen palauttamiseen YK:n puitteissa Afrikassa ja Naton puitteissa Bosniassa.
Käsitteellinen ristiriita
Kysymys amerikkalaisten soveltamasta opista on mielenkiintoinen, koska se on sisäisesti ristiriitainen ja sisältää toisilleen vieraita elementtejä. Käsitteellisellä tasolla demokratian levittämisen oppi ja kansallisen turvallisuuden doktriini ovat ristiriidassa keskenään.Kansallisen intressin ajatus liittyy läheisesti poliittisen realismin nimellä kulkevaan oppisuuntaan kansallisvaltion ensisijaisesta roolista kansainvälisessä järjestelmässä. Realistit olettavat, että valtion tärkein tehtävä on oman turvallisuuden maksimointi ja keinot sen saavuttamiseksi ovat täysin valtion itsensä päätettävissä. Realistiseen ajatteluun ei liity minkäänlaisia moraalisia päätelmiä siitä mikä on oikein ja arvojemme perusteella suotavaa käytöstä suhteessa muihin valtioihin.
Demokratisaatio-opin perusajatus on sitä vastoin kovin toisenlainen. Se perustuu lähtökohtaisesti moraaliselle arvostelmalle siitä, että demokratia niin kuin se lännessä tunnetaan on ainoa oikea hallintamuoto maailmassa. Se hylkää realistisen perusoletuksen, että tärkeintä on toimia vain oman turvallisuuden varmistamiseksi. Opin perimmäinen ajatus on siis hyvin normatiivinen.
Mielenkiintoisinta yhdistelmässä on se, että kun nämä opit laitetaan yhteen ja hiukan ravistetaan, niin syntyy kombinaatio, jonka mukaan demokratian levittäminen onkin Yhdysvaltain kansallisen turvallisuuden ennakkoehto. Näin siis teorian tasolla, mutta jotta pääsemme lähemmäs vallitsevaa todellisuutta meidän täytyy ottaa huomioon harjoitetun politiikan taloudelliset vaikutukset, jotka ovat monessa tapauksessa näytelleet ratkaisevaa roolia. Näin ollen ei voidakaan enää puhua demokratian levittämisen olevan kansallisten etujen mukaista perinteisessä turvallisuuslähtöisessä mielessä, vaan taloudellisten intressien näkökulmasta käsin. Kärjistäen voidaan todeta, että mitä useammat valtiot ovat läntisin kriteerein demokraattisia, sitä suuremmalla todennäköisyydellä ne integroituvat maailmantalouteen ja sitä kautta antavat lisää mahdollisuuksia mm. amerikkalaisille monikansallisille yrityksille.
Ihanteita ja kärsimystä
Mikä on ollut harjoitetun politiikan lopputulos? Olisi kovin helppoa tuomita toimet epäonnistuneiksi, mutta rehellisyyden nimissä on annettava tunnustus siitä ponnistuksesta minkä amerikkalaiset tekivät mm. länsieurooppalaisen elämäntavan turvaamiseksi toisen maailmansodan jälkeen, samoin kun on tunnustettava, että mm. Kennedyn pyrkimykset ohjelmansa puitteissa olivat monelta osin ihanteellisia riippumatta siitä oliko niiden alle kätkettynä muita raadollisia tavoitteita.Tämä ei kuitenkaan saa estää tarkastelemasta asiaa myös kriittisessä valossa. Monet hankkeet aiheuttivat toteutuessaan kärsimystä ja tuskaa eri puolilla maailmaa. Amerikkalaisten hiukan yksioikoinen arvomaailma jätti usein huomioimatta sen, että läntisen demokratiakäsityksen istuttaminen kolmannen maailman maihin ei voi tapahtua ulkoapäin pakottamalla. Kulttuurien ja historiallisten kokemusten perusteellisempi arviointi olisi tuottanut monessa tapauksessa hyvin erilaisia strategisia valintoja, muuttanut toteutettujen ohjelmien luonnetta paikallisiin oloihin paremmin sopiviksi tai jättänyt joitain ohjelmia jopa kokonaan toteuttamatta.
Suoraviivainen toiminta aiheutti useasti sen, että vapauttajina maahan tulevat amerikkalaiset koettiinkin väestön silmissä uhkaavaksi toiseuden ilmentymäksi. Tässä suhteessa amerikkalaiset lienevätkin maailman kovapäisintä kansaa. Kerran hyväksi havaittua strategiaa pyritään soveltamaan aina uudestaan ja uudestaan ilman että aikaisemmista kokemuksista otettaisiin riittävästi opiksi.
PETRI SUTINEN
15.11.1996
