KOKOOMUS ITSENÄISESSÄ SUOMESSA 1918-44
Lokakuun 9. päivänä 1918 eduskunta valitsi Suomen kuninkaaksi Hessenin prinssin Friedrich Karlin. Monarkiaa kannattivat selvästi vanhasuomalaiset ja RKP, kun taas maalaisliitto ja osa nuorsuomalaisista vastusti sitä.
Ajatus kuninkuudesta ja lujasta hallitusvallasta repivän sisällissodan jälkeen oli voimakas saksalaissuuntauksen hallitsemissa konservatiivisissa piireissä.
Vaali herätti epäilyksiä sekä Suomessa että ulkomailla. Vuoden loppua kohti kävi selväksi, että länsivallat eivät tunnustaisi Suomen itsenäisyyttä, jos maata hallitsisi saksalainen ruhtinas.
Kuninkuus kävi mahdottomaksi sen jälkeen kun Saksa antautui marraskuussa. Friedrich Karl luopui lyhytaikaiseksi jääneestä kuninkuudestaan joulukuussa näkemättä koskaan valtakuntaansa.
Hajottava tekijä
Kuningaskysymyksellä oli Suomen sisäpolitiikkaan suuri vaikutus. Katkera kuningaskiista repi rikki vapaussodan yhteenliittymän, porvaririntaman sekä hajotti vanhasuomalaisen ja nuorsuomalaisen puolueen. Vanhasuomalaisten enemmistö oli monarkian kannalla ja heihin liittyi myös runsaasti nuorsuomalaisia. Joulukuun 9. päivänä tasavallan kannattajat ja saksalaissuutauksen vastustajat perustivat Kansallisen edistyspuolueen. Sen keulahahmoksi nousi K.J. Ståhlberg. Puolueen kannattajat olivat lähinnä nuorsuomalaisia, mutta mukana oli myös vanhasuomalaisia.Vanhan puoluejaon hajotessa myös monarkiaa kannattavat vanhasuomalaiset ja nuorsuomalaisten itsenäisyysmiehet yhdistivät voimansa. Nämä ryhmät ryhtyivät valmistelemaan yhteistoimintaa lujaa hallitusvaltaa kannattavien voimien kokoamiseksi. Tässä tarkoituksessa valittiin nelihenkinen toimikunta valmistelemaan yleistä kokousta.
Toimikunnan jäsenet, Hugo Suolahti, Ernst Nevanlinna, Kyösti Haataja ja K.R. Brotherus, kutsuivat koolle kokouksen Vanhalle ylioppilastalolle joulukuun 8. päivänä 1918. Seuraavana päivänä paikalle saapui yli 600 henkeä, jotka perustivat porvarillisen yhteispuolueen, jonka tarkoituksena oli ”koota yhteen kaikki yhteiskuntaa rakentavat piirit”. Valittu väliaikainen puoluehallitus valitsi uuden Kansallisen kokoomuspuolueen puheenjohtajaksi Hugo Suolahden.
Kokous hyväksyi puolueelle sen ensimmäisen ohjelman, jonka keskeinen vaatimus koski hallitusmuotoa. Kokous katsoi monarkian olevan edelleen parhaan hallitusmuodon uudelle valtiolle. Hallitusmuotokysymys ei saanut puolueen toivomaa ratkaisua ja tähän varauduttiinkin puolueohjelman tarkistuksessa helmikuussa 1919. Tältä perustalta presidentille saatiin varsin laajat valtaoikeudet.
Kansallisuusaatetta ja sosiaalireformismia
Hallitusvallan lujuuden korostaminen Kokoomuksen ideologiassa liittyi puolueen suomalaiskansalliseen aateperintöön. Liberaalista, valtion tehtäväkenttää supistavaa käsitystä ei tuolloin hyväksytty. Katsottiin, että yhteiskunnallisilla uudistuksilla oli välinearvo valtion ja yhteiskunnan lujittamisessa sekä kansan aineellisen ja henkisen tason kohottamisessa. Tämä edellytti mm. oppivelvollisuuden säätämistä, joka toteutuikin. Kielikysymyksessä kokoomus oli voimakkaasti suomalaisen puolueen linjoilla ja tämä kärjistyi etenkin 20- ja 30 -luvun kielitaistelussa ja Helsingin yliopiston suomalaistamisessa.Sosiaalipoliittisilta osiltaan ensimmäiset ohjelmat olivat suomalaisen puoleen perintönä sosiaalireformistisia. Torpparilaissa edellytettiin, että torppien ja mäkitupa-alueiden vuokraajat voivat lunastaa ne omikseen. Työväenasioissa painotettin erityisesti työväestön asunto-olojen parantamista.
Vuoden 1919 ohjelman näkemys veroista oli korostetun sosiaalinen. Kokoomus vaati ja sai läpi progressiivisen tulo- ja omaisuusverotuksen sekä välillisten verojen järjestämisen niin, että ”vähävaraisia kansanluokkia rasitetaan niin vähän kuin mahdollista, samalla kun varakkaiden kansanluokkien ylellisyystavarat pannaan tehokkaan verotuksen alaisiksi”.
1920-luvun alussa Kokoomus siirtyi konservatismiin. Vuoden 1920 ojelmatarkistuksen jälkeen puolueen keskeiset periaatteet pysyivät voimassa vuoteen 1957 saakka. Korostettiin perityn yhteiskuntajärjestyksen säilyttämistä ja lujan halitusvallan merkitystä. Myös talouselämän intresseihin alettiin kiinnittää entistä enemmän huomiota.
Vuoden 1919 eduskuntavaaleissa Kokoomus oli vain niukasti edistyspuoluetta suositumpi saaden 28 paikkaa, kun edistyspuolue sai 27 paikkaa. Jälkimmäisen kannatus alkoi pian hiipua, vuonna 1929 se sai enää 7 paikkaa. Kokoomuksen kannatus vaihteli 20-luvulla 28:n ja 38:n välillä. Sivistyneistön, elinkeinoelämän ja varakkaampien maanviljelijöiden puolueena Kokoomuksella oli kuitenkin enemmän vaikutusvaltaa kuin sen koko parlamenttipuolueena olisi edellyttänyt.
Pesäero äärioikeistoon
Kommunistit kiihdyttivät toimintaansa koko 20-luvun ajan ja sitä vastustamaan nousi Lapuan liike. Lapuan liike radikalisoitui etenkin kesällä 1930. Ensimmäinen suuri väkivallan teko oli Työn Äänen kirjapainon tuhoaminen 28.3. Vaasassa alkaneen oikeudenkäynnin aikana yli 2000 lapualaista kokoontui osoittamaan sinne mieltään.Kesällä 1930 lapualaiset muiluttivat 254 henkeä ja murhasivat kolme vasemmistolaista. Kesä-heinäkuussa maassa olikin kaksi valtakeskusta, joista Kyösti Kallion vähemmistöhallitus ei ollut juuri voimakkaampi. Vallan ottaminen lapualaisten käsiin oli selkeä mahdollisuus ja juuri tähän liikkeen ääripää tähtäsi. Hallitus joutui taipumaan painostuksen edessä ja kriminalisoi kommunistien toiminnan. Hallitus vaihdettiin ja pääministeriksi tuli kokoomuslainen P.E. Svinhufvud.
Vuoden 1930 ennenaikaisissa ”lapualaisvaaleissa” Kokoomus sai suurvoiton ja lisäsi paikkansa 42:een. Tilanne ei kuitenkaan rauhoittunut. Lapualaisten riehunta johti lopulta Mäntsälän kapinaan 27.2.-6.3.1932. Presidentti Svinhufvudin arvovalta ja radiopuhe sai kapinahankkeen kuivumaan kokoon verettömästi. Lapuan liike lakkautettiin ja sen tilalle perustettiin Isänmaallinen kansanliike.
Kokoomuksessa suhtautuminen IKL:een jakautui kahtia myönteiseen ja kielteiseen. Vuoden 1933 Kokoomus oli vaaliliitossa IKL:n kanssa ja tämän isänmaallisen vaaliliiton yhteiseksi paikkamääräksi saatiin vain 32. IKL:n eduskuntaryhmään näistä järjestäytyi 14, joten Kokoomukselle jäi vain 18 edustajaa.
Katastrofaalinen vaalitulos heikensi Kokoomuksen asemaa oikeiston johdossa ja keväällä 1934 puolueen puheenjohtajaksi valittiin J.K. Paasikivi. Syksyllä 1935 Kokoomuksen puoluekokous totesi, ettei yhteistyölle IKL:n kanssa ole edellytyksiä. Puolueen ohjelmaan kirjattiin fasismin vastainen kanta, mutta olemalla yhteistyössä lapualaisten ja IKL:n kanssa kokoomus pelasi itsensä ulos oikeiston johtoasemasta ja hallituspolitiikasta vuosiksi 1932-39. Maata hallitsivat punamultakoalitiot.
Kokoomuslainen presidentti
Helmikuun 16. päivänä 1931 suoritetussa kolmannessa äänestyksessä Suomi sai ensimmäisen kokoomuslaisen presidentin. Valitsijamiesvaaleissa Svinhufvudin vastaehdokkaina olivat SDP:n Väinö Tanner, edistyspuolueen Ståhlberg ja maalaisliiton Kallio.Ratkaisevalla kolmannella kierroksella vastakkain olivat Ståhlberg ja Svinhufvud. Ratkaisijaksi nousi maalaisliito, joka äänestyksen jälkeen päätyi kannattamaan Svinhufvudia. Hänet valttiin niukimmalla mahdollisella enemmistöllä 151-149.
Lapuan liike oli nostanut hänet aiemmin pääministeriksi, mutta Svinhufvud noudatti tiukkaa laillisuuslinjaa suhteessa Lapuan liikkeeseen ja lakkautti sen. Periaatteellisista syistä hän sulki SDP:n pois hallitusvastuusta, jolloin SDP:n päämääräksi tuli estää hänen uudelleenvalintansa. Vuonna 1937 hän hävisikin Kalliolle 177-104 ja vetäytyi yksityiselämään.
Sotien aika
Heti talvisodan sytyttyä muodostettiin kaikkien puolueiden hallitus, jonka pääministeriksi tuli Risto Ryti. Talvisodan ankarien rauhanehtojen hyväksyminen oli Kokoomuksen eduskuntaryhmälle kova pala, mutta pakon edessä oli taivuttava. Samalla tavoin kävi jatkosodan jälkeen, jolloin Kokoomuksen Edvin Linkomiehen hallituksen tärkeimmäksi tehtäväksi tuli Suomen irrottaminen sodasta.Rauhantunnustelut alkoivat jo vuoden 1943 puolella, kun Linkomiehen hallitus oli nimitetty. Neuvostoliiton suurhyökkäyksen jälkeen kesäkuussa 1944 rauhan tunnustelut saivat uutta vauhtia. Kun rintamat oli heinäkuussa Ribbentrop-avun ja Rytin poliittisen uran kustannuksella vakautettu, rauhanneuvottelut alkoivat. Eduskunta äänesti neuvotteluista 2.9. ja osa maalaisliittolaisista ja Kokoomuksesta sekä IKL oli vielä sodan jatkamisen kannalla, mutta he hävisivät äänin 108-45.
Aselepo astui voimaan 4.9. Rauhanehdot olivat talvisotaakin kovemmat, mutta Suomen ei auttanut kuin suostua. Sotavuosina Kokoomus osallistui hallitukseen yhden tai kahden ministerin voimin ja oli vuosina 1943-44 pääministeripuolue. Puoluetoiminta oli sotien aikana lähes täydellisesti lamassa ja eduskuntakausi venyi kuusivuotiseksi.
ILKKA AHTOKIVI
