Politiikkakin on mediapeliä

Mielikuvien maailma - osaako Ahtisaari halata?



Jokainen voi oppia pelaamaan shakkia. Samoin jokainen voi oppia pelaamaan ainakin jotakin mediapelin osa-aluetta. Kaikista ei tule shakin mestaritasoa, mutta monet voivat kehittyä tälle tasolle. Sama pätee mediapelissa. Joka tapauksessa jokainen voi oppia lisää.


Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja Risto Uimonen ja viestintäkonsultti Elisa Ikävalko ovat kirjoittaneet kirjan: "Mielikuvien maailma -miten mediajulkisuutta muokataan ja imagoja rakennetaan".

Teos ei ole esipuheen mukaan "imagonrakentajan niksikirja", vaan se on tarkoitettu kaikille niille, jotka työssään, luottamustoimissaan ja harrastuksissaan ovat tekemisissä julkisuuden kanssa. Olen samaa mieltä.

Tekijät eivät - toisin kuin eräät palveluksiaan markkinoivat ja niistä rahastavat "imagonikkarit" - pyri kirjoittamaan oppikirjaa siitä, miten opin hallitsemaan tai ohjaamaan mediaa mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti. He pyrkivät tutkijan otteella selvittämään kansantajuisesti miten nk. julkisuuspeli toimii.

Suomi on täynnä ihmisiä, jotka hankkivat elantonsa viestintätehtävissä, harjoittamalla journalismia tai kouluttamalla ihmisiä selviytymään paremmin julkisuuspelissä.

Suomi on myös täynnä ihmisiä, jotka ovat ovat joutuneet tämän pelin pelaajiksi tai kohteiksi. Kirja sisältää useita esimerkkejä siitä, miten tässä pelissä voi onnistua tai epäonnistua. Esimerkit on esitetty kirjallisesti lahjakkaalla tavalla niin, että kirjoittajien todellinen viesti - tai opetus - iskostuu lukijan alitajuntaan myös hänen tahtomattaan.

Kirja opettaa paljon sille, joka on osallisena julkisuuspelissä. Se opettaa teorian kautta, mutta myös esimerkkien kautta.

Lukemalla tämän kirjan, jokainen julkisuuspelissä mukana oleva tai päivittäistä mediapeliä sivusta seuraava oleva oppii jotakin. Tämä on tähän saakka paras jokaisen saatavissa oleva kirja siitä, mitä tästä asiasta on suomeksi kirjoitettu.

"Mielikuvien maailma" kuuluu jokaisen julkisuuspeliin osalliseksi joutuneen tai tahtoneen käsikirjastoon. Sitä ei lueta pikalukutekniikalla - luin ja nyt osaan. Tämä teos luetaan kappale kerrallaan näkkileipää välillä pureskellen. Aivot tarvitsevat aikaa sulattaakseen sen mahtavan informaatiomäärän, jonka teos sisältää.

Katkerat kyyneleet

Tämäkään kirja ei ole täydellinen. Julkisuuspelissä on aina voittajia ja häviäjiä, kuten Uimonen kirjan aloitusluvussa "Katkeria kyyneliä ja makeita voittoja" usein esimerkein osoittaa. Mutta Uimonen jättää kertomatta, miltä mediapelin kohteeksi joutuneesta ihmisestä todella tuntuu.

Ne, jotka seuraavat julkisuuspeliä "mediahyökkäyksen" kohteeksi joutuneen ihmisen läheltä, tietävät miten katkeria todellisen tai koetun tappion kyyneleet ovat. Julkisuuspeli saattaa pahimmillaan johtaa sen kohteeksi joutuneen henkilön itsemurhaan.

Julkisuuspelin katkera ja epäinhimillinen puoli on se, että vain voittajat palkitaan. Viisaimmatkaan viestintäkonsultit, mediastrategit ja -psykologit eivät voi taata, että julkisuuspelissä valittu toimintamalli johtaa toivottuun lopputulokseen. Liian monet heistä pelaavat asiakkaansa tai päämiehensä riskillä.

Tilannearvio ja toimintamalli valitaan aina sen hetkisen tosiasiatiedon, kokemuksen ja erilaisten oletusten vallitessa. Tuolla hetkellä luullaan ja uskotaan tiedettävän, että valittu toimintamalli johtaa toivottuun tavoitteeseen. Yhdenkin elementin pettäessä mediastrategia tai vaikapa vain yksinkertainen toimintatapa voi myöhemmin osoittautua vääräksi, koska jokin oletus petti. Tähän voi olla monta syytä. Niistä kaikkiin kulloinenkin pelaaja ei voi vaikuttaa. Tämäkin ilmenee Mielikuvien maailma - kirjasta.

Pelin voi hävitä myös se, joka pelaa sitä oikein ja noudattaa sen todellisia sääntöjä ja omaa kaiken tarvittavan ja oikean tiedon. Yksikin sääntöjenmukaiseen pelitapaan kuulumaton "vastustajan" siirto voi tuhota koko strategian: valittu toimintamalli ei johdakaan toivottuun tulokseen.

Kuten meistä jokaisella, myös Uimosella on sokea pisteensä. Uimosen kohdalla sokea piste on mielestäni Esko Aho. Kirjoittaja - joka on aikaisemminkin kirjoittanut Ahosta - pitää häntä mediapelin ja imagonrakennuksen synnynnäisena ammattilaisena. Omaksuttuaan kerran tämän asenteen, Uimonen ei näe Ahon mediataitojen puutteita, vaikka monille muille asiaa harrastaville nuo puutteet ovat ilmiselviä.

Tämä ei heikennä kirjan lukuarvoa ja hyödyllisyyttä. Se on vain seikka, joka on lukijan hyvä pitää mielessään.

Imagonikkarien valtakunta - uusia konsultteja kasvaa kuin sieniä sateella

Tämä maa on kohta täynnä niitä, jotka myyvät palvelujaan "imagonrakentajina". En kerro heistä enempää, mutta annan maksuttoman neuvon. Jos tällainen henkilö tarjoaa palveluksiaan, kysykää:
  • Mistä hän on oppinsa saanut?
  • Mitä tämä ilo maksaa?
  • Mitä hinta sisältää?
  • Pyytäkää konsulttia kertomaan elämänsä menestystarina eli se asia, jossa hän onnistui?
  • Kysykää: voitteko välittää puhelun sille, joka hyötyi palveluksistanne?
  • Sopikaa tapaaminen tämän asiakkaan kanssa, keskustelkaa hänen kanssaan.
  • Päätelkää itse, osaako tämä palvelusten tarjoaja sen, mitä hän väittää osaavansa.

Osaako Ahtisaari halata?

Uimonen ei polkujaan paljasta. Hän ei kirjoita kaikkea sitä, mitä hän tietää. Niin en tekisi minäkään. Lähdesuoja pitää ja siiihen on omat syynsä. Jos lähteet paljastuvat, tiedonsaanti vaikeutuu.

Kun Uimosen uusin kirja julkaistiin, uutiseksi nousi se, että Eija Tolpo oli Ahtisaaren esiintymiskouluttaja. Häneen turvauduttiin, kun Ahtisaaren mediataidot havaittiin riittämättömiksi.

Uimonen paljastaa, että presidenttiehdokas Martti Ahtisaari halasi pahinta kilpailijaansa Elisabeth Rehniä, koska kouluttaja oli opettanut hänet tekemään niin. Tästä "paljastuksesta" seurasi se, että julkistamistilaisuuteen "välitettiin" Tolpon viesti, että presidentti osaa halata ilman tukiopetustakin. Tämän viestin välitti Lasse Lehtinen, jonka uskotaan olevan Ahtisaaren keksijä ja imagokonsultti.

Imagonrakennus ei ole myytti - se on todellisuutta. Sen taitaja ei kaipaa julkisuutta. Riittävän monet tietävät mitä hän osaa ja tekee. "Konsultti" siis välitti tilaisuuteen "viestin", että Ahtisaari osaa halata ilman opetustakin. Epäilemättä tämä on totta. Mutta todellinen kysymys ei kuuluu osaako Ahtisaari halata vai ei.

Lehdissä kerrottiin myös, että Rehnin halausta harjoittelivat etukäteen Ahtisaari ja Tolpo.

Todellinen kysymys kuuluu: halasiko Ahtisaari siis Rehniä vai mielikuvaa?

Halasiko ehdokas suorassa televisiolähetyksessä todella Rehniä, vai halasiko hän jotakin mielikuvaa, joka oli istutettu Ahtisaaren päähän?

Sen tietävät vain hyvin harvat, mutta heitäkin on. Myös Suomessa.

Ja kun Eija Tolpon nimi julkistettiin, on syytä kysyä: pelasivatko Lehtinen ja Uimonen julkisuuspeliä?

Kaiken kaikkeaan "Mielikuvien maailma" on mielenkiintoinen ja opettavainen kirja, jonka hankkimista voi suositella myös journalisteille.

TIMO KERVINEN
6.9.1996


OTSIKKOSIVULLE