Partnerit rauhan puolesta
NATO:n rauhankumppanuusohjelman tärkein motiivi oli Pohjois-Atlantin liiton uudistaminen vastaamaan muuttuneen turvallisuuspoliittisen ympäristön asettamia haasteita. Taustalla oli kylmän sodan päättymisen myötä syntynyt NATO:n sisäinen kriisitilanne.Brysselin huippukokouksessa tammikuussa 1994 NATO-maiden hallitusten ja valtionpäämiehet päättivät käynnistää rauhankumppanuusohjelman (Partnership for Peace tai PFP). Siihen kutsuttiin mukaan kaikki Pohjois- ja Itä-Euroopan valtiot. Tähän päivään mennessä sopimuksen ovat allekirjoittaneet 27 valtiota - Suomi näiden joukossa.
Ohjelman julkilausuttuna tavoitteena on laajentaa ja tiivistää sekä poliittista että sotilaallista yhteistyötä yleiseurooppalaisessa mittakaavassa. Sen tavoitteena on lisätä vakautta ja rakentaa Euroopan eri osien välille vahvistuva yhteistyövarainen suhde edistämällä käytännöllistä yhteistyötä ja sitoutumista läntisiin demokraattisiin arvoihin.
Rauhankumppanuusohjelman puitteissa järjestetään monentyyppistä yhteistyötä. Näistä ehkä tärkeimpiä ovat sotilaalliset yhteistoimintaharjoitukset, rauhanturvaamistehtävien koordinointi, tieteellinen- ja ympäristöyhteistyö aseteollisuuden aiheuttamien ympäristöongelmien ratkaisemiseksi sekä yhteistoiminta armeijan ja asejärjestelmien demokraattisen kontrollin varmistamiseksi.
Kumppanuuden motivaatioperusta
Rauhankumppanuusohjelman motivaatioperusta on kuitenkin muualla kuin monipuolisen yhteistoiminnan kehittämisessä. Tärkein motiivi PFP-ohjelman käynnistämiselle oli Pohjois-Atlantin liiton uudistaminen vastaamaan muuttuneen turvallisuuspoliittisen ympäristön asettamia haasteita.Kylmän sodan päättyminen aiheutti NATO:n toistaiseksi pahimman kriisin. Siitä selvitäkseen liittokunnan oli kyettävä määrittelemään uudelleen ne tehtävät, jotka legitimoivat sen aseman Euroopan johtavana turvallisuusorganisaationa.
Tämän tavoitteen toteutuminen edellytti NATO:lta pyrkimystä saavuttaa yleiseurooppalaisempi kompetenssi, jossa korostuvat sotilaallisen yhteistyön rinnalla myös turvallisuuden poliittiset ulottuvuudet.
Liian suuret saappaat
Erityisen akuutiksi NATO:n uudistumisen teki Euroopassa voimistunut keskustelu itsenäisemmän turvallisuuspoliittisen identiteetin luomisesta Euroopan unionille. Ajateltiin, että se tulisi ajan myötä korvaamaan NATO:n Euroopan turvallisuuden takaajana.Tämä ns. europeanistinen linja sai kannatusta erityisesti Ranskassa ja Saksassa. Balkanin konflikti kuitenkin osoitti nopeasti ja tylysti sen, ettei Euroopan ja Länsi-Euroopan unioneista ollut vielä NATO:n suurten saappaiden täyttäjiksi.
Erityisesti tämä tuli ilmi Bosniassa, jossa unionin yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan puitteissa harjoitettu toiminta jäi kovin vaatimattomaksi. Tarvittiin liittokunnan sotilaallista voimaa ennen kuin serbinationalismin terävin kärki saatiin taittumaan.
PFP-ohjelma on luonteeltaan ns. bilateraaliohjelma. Siinä kukin kumppani solmii kahdenkeskiset sopimukset liittokunnan kanssa ja samalla sopii niistä yhteistoiminnan muodoista, joihin se tahtoo PFP:n puitteissa osallistua. Sopimus perustuu puhtaasti yhteistyövaraisen turvallisuusajattelun pohjalle. Se ei synnytä NATO:lle velvoitetta turvallisuustakuiden myöntämiseen kumppaneilleen.
Vastaus Itä-Euroopan demokratioille
Tätä taustaa vasten tarkasteltuna ohjelma olikin ensisijaisesti vastaus niille Itä-Euroopan uusille demokraattisille valtioille, jotka halusivat NATO-jäsenyyttä ja lännen turvallisuustakuita Venäjää vastaan. Ohjelma oli selkeä signaali siitä, että NATO haluaa laajentaa kompetenssiaan yleiseurooppalaiseksi, muttei ole kuitenkaan valmis hyväksymään kaikkia Itä-Euroopan maita liittokunnan jäseneksi.Onkin hyviä perusteluja epäillä, että 1999 toteutettava NATO:n laajeneminen saattaa ainakin lyhyellä tähtäimellä jäädä myös viimeiseksi.
Rauhankumppanuusohjelma onkin hyödyllinen ennen kaikkea NATO:lle itselleen. Se pystyy ohjelman puitteissa vaikuttamaan mm. asevoimien demokraattisen kontrollin edistämiseksi maissa, jotka tilanteen uudelleen kärjistyessä saattavat asettua liittokuntaa vastaan.
Tätä tosiasiaa korostaa se, ettei kumppanuussopimuksessa anneta sitovia turvallisuustakuita sopimusosapuolille. Tästä taas seuraa vääjäämättömästi se, että kylmän sodan jälkeen syntyneet turvallisuusaukot jäävät myös tämän sopimuksen puitteissa täyttämättä.
Suomen rusinapullastrategia
Tämä seikka olisi myös syytä muistaa suomalaisessa turvallisuuspoliittisessa keskustelussa. Tunnepohjaiset argumentit unionin jäsenyyden myötä lisääntyneestä turvallisuudesta ja PFP-ohjelman kontribuutiosta Suomen turvallisuudelle ovat kovin tavallisia.Meidän täytyy aina muistaa, että olemme selkeän arvovalinnan edessä. Ja sen olemme tehneet vasta puolittain. Suomi ei voi pidemmän päälle olla läntisen turvallisuusyhteisön yhteisiin arvopäämääriin sitoutunut ja samalla kuitenkin liittoutumaton valtio.
Sitoutuminen yhteisiin päämääriin ja WEU:n tarkkailijajäsenyys eivät paranna Suomen turvallisuuspoliittista asemaa. Yhteiset arvot ovat laiha lohtu tilanteessa, jossa jokin vieras valtio uhkaa sotilaallisen voiman käytöllä.
Turvallisuuspoliittisessa keskustelussa Suomi noudattaa tällä hetkellä ikivanhaa rusinapullastrategiaa. Pyritään keräämään vain parhaat palat pullasta ja jättämään epämiellyttävät osat muiden syötäviksi. Suu saadaan ehkä makeaksi, mutta vatsa jää täyttymättä.
PETRI SUTINEN
8.11.1996
Kirjoittaja toimii suunnittelijana Turun yliopistossa ja on erikoistunut Euroopan turvallisuuspolitiikkaan.
