Päätoimittaja Ilkka Ahtokivi
11.4.1997
Tarvitaanko todella yli 400 kuntaa
Vielä 1600-luvulla maassa oli suurkuntia, jotka sittemmin ovat silpoutuneet mitä omituisemmiksi nurkkakunniksi. Jos kehitys olisi saanut rauhassa jatkua, olisi pian joka korttelissa oma kunnanjohtaja, kunnansihteeri, palopäällikkö, opetuspäällikkö, kaupunginarkkitehti ja eläinlääkäri sekä lukuisa joukko lakisääteisiä viranhaltijoita.
Onpa meillä sellaisiakin reikäleipäkuntia, jotka ainoastaan ympäröivät keskustana olevaa kaupunkia ja joiden asukkaat pääosin työskentelevät vieraan kunnan alueella ja käyttävät hyödykseen sen palveluja. Näitä loiskuntia, joiden ei tarvitse panostaa omaan palvelurakenteeseen, on aivan liikaa.
Kuntien lukuisuus johtaa useisiin päällekkäisiin toimintoihin ja siihen, että tarvitaan kaikenlaisia kuntayhtymiä, koska yksikään miniatyyrikunta ei kykene turvaamaan kuntalaisilleen peruspalveluja omin voimin. Näissä yhtymissä taas on paljon tehottomuutta, koska niitä ei valvo tehokkaasti kukaan.
Kuntia on patisteltu yhdistymään erilaisin porkkanoin. Se ei ole tuottanut juurikaan tuloksia. Eduskunnan aluepoliittisessa keskustelussa SDP otti rohkeasti kantaa pakollisten kuntaliitosten puolesta. Tämä ajatus on kaikin puolin kannatettava. Ellei hallinnon järkiintyminen voi tapahtua vapaaehtoista tietä, tapahtukoot se sitten pakolla.
Kunnat saavat merkittävän osansa tuloistaan valtionosuuksina. Niitäkin tärvätään tähän päällekkäisyyteen. Kuntien yhdistäminen on siis mitä suurimmassa määrin myös veronmaksajien etu.
Vasta-argumenttina esitetään palvelujen heikkeneminen pienemmissä liittolaisissa. Kokemukset puhuvat kuitenkin toista kieltä. Tästä tarjoaa hyvän esimerkin esimerkiksi se, että kun Kajaanin kaupunki ja maalaiskunta aikanaan yhdistyivät, on palvelujen ja kunnallistekniikan kehittyminen entisen maalaiskunnan alueella edennyt aivan toista tahtia kuin vanhan maalaiskunnan kommunistihallinnon aikana.
Kysykää vaikka kajaanilaisilta. Vanhaa maalaiskuntaa ei haikaile takaisin kukaan.
ILKKA AHTOKIVI