Arkadianmäen ääni

14.3.1997

Mistä tietoyhteiskunnan kenkä puristaa

Seminaarissa tutkija Juhani Pekkola työministeriöstä totesi, että syy siihen miksi niin uuteen teknologiaan kuin koulutukseenkin tehdyt investoinnit eivät aina tuota odotettua katetta, voi olla siinä, että työpaikoilla tuotanto ja työnjärjestelyt on sovitettu vallitsevia olosuhteita huonommin koulutetuille työntekijöille tai matalammalle teknologia tasolle. Syntyy hukka- tai yli-investointeja sekä koulutuksessa että teknologiassa.

Voisiko tietoyhteiskunnan kehityksen kenkä puristaa siitä? Jos näin on, niin eikö sivistyspuolueemme pitäisi reivata kurssia niin, että koulutuksen rinnalle nostettaisiin voimakkaammin myöstyöyhteisöjen kehittäminen?

Tähän voisi ohjata ainakin osan työvoimakoulutuksen voimavaroista, sillä nykyisille alueellisille ja kansallisille työelämän kehittämisohjelmille olisi annettava enemmän potkua. Niihin olisi liitettävä myös uusien toimintaympäristöjen nykyistä reippaampi kehittäminen. panosten pitäisi olla riittävän suuria.

Tieto on nykytuotannon raaka-ainetta. tuotantorakenteiden muutokset ovat tuoneet sen tosiasian eteen, että tietoa on opittava käyttämään innovatiivisemmin tuotteiden ja tuotantoprosessien suunnittelun raaka-aineena. Miksi tieto ei sitten jalostu uusiksi tuotteiksi ja työpaikoiksi riittävän nopeasti?

Tiedosta ei ole pulaa, mutta liikkumaton tieto on arvotonta. Ehkä meiltä tosiaan puuttuu yksi ja sen mukana jos nyt ei ihan kaikki, niin ainakin paljon: uudenlaiset työyhteisöt, joissa tieto, ideat ja uudet ajatukset vuorovaikutuksen kautta siirtyvät käytännön toteutuksiksi ja innovaatioiksi.

Vanhoilla toimintamalleilla ja rakenteilla ei tässä ole käyttöä. Myöskään se, kuuluuko työyhteisö yksityiselle, julkiselle vai kolmannelle sektorille on toissijaista. Ensisijaista on, tuottaako toiminta yhteisölle lisäarvoa.

Tekniikka ei rajoita kehitystä, vaan mielikuvituksen rajat. Mm. multimediassa kuten uuden viestintätekniikan käytössä yleensäkin on laitekehittely vienyt päähuomion. Jatkossa on entistä enemmän mietittävä niitä toimintoja ja sisältöjä, joissa uudella tekniikalla olisi käyttöä. Muuten koulutus ja teknologia entisestään etääntyvät arjesta.

Työllisyyspolitiikka on valitettavasti edelleen mitä suurimmassa määrin työllisyyden hoitoa. Työasiainvaliokunnassa vasemmisto on kernaasti ominut työelämäkysymykset itselleen. Tuska työllisyyden heikosta kohenemisesta on kuitenkin pannut yksityiset ajattelijat miettimään, eikö keskustelujen kautta voitaisi hakea ratkaisuja, joissa vanhakantaisen edunvalvonnan sijasta pohditaan sitä, miten eri osapuolet voisivat toimia niin, että kokonaisuus hyötyisi.

Rajat uutta hakevan ja vanhoihin ajattelumalleihin sitoutumisen välillä eivät kulje työasianvaliokunnassakaan enää selkeästi poliittisen jaon mukaisesti.

ANNE KNAAPI
14.3.1997