Maatalouspolitiikan muutospaineet kasvavat



Yhteinen maatalouspolitiikka, CAP eli Common Agricultural Policy, alkaa olla kypsä muutokselle. Tai ainakin jäsenmaiden valtiovarainministerit alkavat olla kypsiä maatalousmenojen pysyvyyteen, sillä edellisen maatalouspoliittisen reformin, nk. MacSharryn reformin piti ratkaista ongelmat ja tehdä loppu suurista maatalousmenoista.


Eurooppalaisilla maatalouspoliitikoilla on voimakas "déjà vu" -tunne keskusteltaessa uudistustarpeesta. Selitys on yksinkertainen: MacSharryn reformi ei sittenkään täyttänyt odotuksia. Sen keinot olivat vaikkakin oikeansuuntaisia, niin pahasti alimitoitettuja.

Nyt tehtävän uudistuksen takaa löytyvät samat syyt kuin 90-luvun alussa. Budjettisyyt pakottavat etsimään säästöjä, ja maatalous vie edelleenkin puolet unionin budjetista. Maataloussäästöjen löytyminen merkitsisi helpotusta koko unionin taloudenpidolle.

Pakon edessä

Kansainvälisissä kauppaneuvotteluissa EU on sitoutunut lähinnä GATT:n Uruguayn kierroksen seurauksena huomattavaan vientitukien vähentämiseen. Seuraava WTO-kierros alkaa vuonna 1999 ja sitä ennen on EU:n pystyttävä osoittamaan selviä toimia vientitukien vähentämiseksi. Aikaa ei ole enää paljon. USA on viime vuonna voimaantulleessa FAIR-maataloustulolaissaan asettanut EU:n selkä seinää vasten - jotakin on pakko tehdä, ja pian.

EU:n jäsenyyttä on hakenut Kyproksen ja Maltan lisäksi kymmenen Itä- ja Keski-Euroopan maata. Nämä KIE-maat mullistaisivat unionin maatalouspolitiikan, sillä maat ovat varsin maatalousvaltaisia.

Maataloustuotteiden hintataso on KIE-maissa lähellä maailmanmarkkinahintatasoa, joten yhteisen maatalouspolitiikan soveltaminen olisi näille maille kuin taivaan aukeaminen. Laskelmien mukaan KIE-maiden mukaantulo nykyisenlaiseen maatalouspolitiikkaan merkitsisi yksin Suomelle noin miljardin markan korotusta vuotuiseen EU:n jäsenmaksuun.

Lähestyvät HVK- ja EMU-ratkaisut vaikuttavat myös maatalouspolitiikan uudistamiseen. EMU:n myötä häviäisi maataloudessa käytetty vihreä ecu, mutta ilmeisesti vasta kaikkien jäsenmaiden liityttyä rahaliittoon. Väliaika merkitsisi väistämättä lisäbyrokratiaa ja turhia kustannuksia.

Ylituotanto kasvaa - tasapainoa ei luvassa

Edelliseen reformin oleellinen tekijä oli maataloustuotteiden kasvanut ylituotanto. Viljavarastot ovat maailmanmarkkinoiden imun jälkeen tällä hetkellä tyhjänpuoleisia. Mutta hyvä sato tai pari riittää muuttamaan tilanteen jälleen tutuksi. Jäsenmaiden vaatimuksesta kesannointiprosenttia on alennettu. Se on tälle satokaudelle vain viisi prosenttia, joten normaalisato tuo jälleen viljavarastot piripintaan.

Naudan BSE on täyttänyt lihan interventiovarastot eikä lähiaikoina ole helpottavaa muutosta näkyvissä. Eurooppalainen maataloustuotanto ei siis vielä ole kohdannut tasapainoa, eikä sitä ole luvassakaan. Siksikin tarvittaisiin muutosta.

Tiukka taisto edessä

Meillä suomalaisilla ei ole mitään syytä vastustaa muutosta. Nykyinen CAP suosii eurooppalaisia tehotuottaja- sekä vientimaita. Oletettavaa on, että uudistus siirtäisi politiikan painopistettä pois tuotantoon sidotusta tuesta suoraan tukeen, korostaisi ympäristön huomioonottamista sekä maaseutupolitiikan merkitystä.

Maatalouspolitiikan uudistaminen ei ole mikään helppo ja vaivaton asia. Isojen rahojen ollessa kyseessä on jokaisella jäsenmaallaan intressi puolustaa asemiaan. Erityisen paljon menetettävää on isoilla tehotuottajamailla, kuten Saksalla ja Ranskalla.

Voi olla, että isojen äänimäärien ja vankan kokemuksensa avulla ne pystyvät varmistamaan paremmin myös tulevat etunsa. Markka on merkittävä konsultti myös saksalaiselle. Miten markat ja eurot asettuvat paikoilleen maatalouspoliittisessa myllerryksessä, sitä saamme seurata vielä usean vuoden ajan. Taisto on vasta alkamassa.

LEENA MANNER
14.3.1997


TALOUS -SIVULLE