Jos tämän saisi virtuaalisena, ottaisin sen

Maailman paras



Mika Myllylä on sitten todistettavasti maailman paras hiihtäjä, ainakin 50 kilometrillä, koska kaikki huippuhiihtäjät olivat paikalla ja Myllylä oli nopein. Urheilussa onkin varsin yksinkertaista selvittää kuka on kulloinkin Euroopan tai universumin paras hyppäämään, heittämään tai juoksemaan. Jazzissa on toisin.


Urheilussa tarvitaan vain mittanauhaa tai kello ja muutama lääkäri selvittämään, että laittomia mömmöjä ei ole liikaa käytetty.

Musiikissa on taas paljon vaikeampaa asettaa soittajia paremmuusjärjestykseen, ja perustellusti voi kysyä onko siinä mitään mieltäkään. Teknistä osaamista ja puhtaiden virheiden määrää voi tietenkin arvioida, mutta se on vain osa kokonaisuutta.

Sibbeä nopeasti

Sinänsä voisi olla mielenkiintoista kilpailla siitä kuka kykenee soittamaan esimerkiksi Sibeliuksen viulukonserton nopeimmin ilman virheitä. Voittaja olisi varmaankin ihan hyvä soittaja, mutta esitys tuskin hyvää musiikkia.

Jazzosastolla lisävaikeutena on vielä se, että vasta improvisointikyky erottaa hyvistäkin soittajista jyvät akanoista. Jazzlehti Down Beat on vuosikymmeniä järjestänyt lukijoidensa keskuudessa soitinkohtaisia "maailman paras"-äänestyksiä.

Ja kas kummaa, tietyt nimet pysyvät listoilla jatkuvasti, vaikka muotivirtaukset saattavat järjestystä hiukan vaihtaakin. Näyttää siis siltä, että yleisesti tunnustettu "maailman parhaiden" joukko on kuitenkin löydettävissä.

Jazzareiden Top Ten

Riippumatta omasta suosikista, lähes kaikki alan harrastajat sijoittavat soittimiensa "Top ten"-listalle tietyt nimet kuten trumpetistit Roy Hargrove ja Wynton Marsalis, tenoristit Michael Brecker ja Joshua Redman sekä pianistit McCoy Tyner ja Keith Jarret.

Allekirjoittanut uskaltautuukin nyt esittelemään pianistin, joka on vuodesta toiseen lukeutunut "Top-ten"-listan vakionimiin. Jos useiden suosikkieni joukosta pitäisi nostaa esiin vain yksi nimi, niin se olisi Keith Jarret. Jarret nousi 60-luvun puolivälissä kuuluisuuteen Art Blakeyn Jazz Messengers -yhtyeessä. Parikymppinen Jarret siirtyi sen jälkeen Charles Lloydin "älykköbändiin", ja siitä yhteistyöhön Miles Davisin kanssa.

Yksi parhaista

70-luvun alussa hän perusti oman kvartettinsa, jonka musiikki oli loistava sekoitus bluesia, gospelia, free jazzia. Kvartetin hajottua Jarret siirtyi konserttipianistin lailla pitämään soolokonsertteja saaden aikaan lukuisan joukon sooloäänityksiä, ja pienimuotoisen villityksen myös muissa pianisteissa sooloesityksien pitämiseen.

Parhaimmillaan Jarret on kuitenkin ollut sen jälkeen, kun hän 80-luvun alussa aloitti levyttää myös trio-kokoonpanolla Gary Peacockin ja Jack DeJohnetten kanssa. Tuloksena on ollut upeita levytyksiä, joissa puhkisoitetut standardit saavat todellisen kasvojenkohotuksen.

Jarretin tekninen osaaminen ja uskomaton improvisointikyky ovat omassa elementissään yhdessä hyvien soittajien ja jazzinmusiikin parhaiden teemojen kanssa. Itse nostan Jarretin trion Bill Evansin yhtyeiden rinnalle yhdeksi jazzin historian parhaista trioista.

(120 mk)

ARI SAUROS
14.3.1997


AJASSA -SIVULLE