Sokea Peili - oliko Kalevi Sorsa KGB:n yhteyshenkilö?



Entinen KGB-eversti Oleg Gordievsky ja kirjailija Inna Rogatchi ovat kirjoittaneet uuden paljastuskirjan nimeltään ”Sokea peili”. Uutuusteoksen mukaan ”KGB oli Suomessa kuin hallituspuolue”, jolla oli maassamme 91 suomalaista poliittista kätyriä vielä 1980-luvun puolessa välissä.


Nämä poliittiset yhteistyökumppanit olivat korkeissa asemissa, mutta kaikenkaikkiaan KGB:tä avusti 216 maamme kansalaista. Suomessa toimivien agenttien määrä oli yhteensä 376.

Teoksen pääuutiseksi nousee väite, että SDP:n puheenjohtaja ja pitkäaikainen pääministeri Kalevi Sorsa kuului ensimmäiseen yhteysluokkaan, joka omasi yhteydet Helsingissä toimivaan KGB:n tiedustelupäällikköön. Todisteena tästä esitetään mm. se, että peräti NKP:n keskuskomitea käsitteli Sorsan joulukuussa 1980 ollutta syntymäpäivää ja päätti lähestyä häntä lahjalla.

Sorsa oli edesauttanut maiden välisiä ystävällisiä suhteita ja ollut ”luottamuksellisessa yhteistyössä” venäläisten kanssa. Sorsaa onniteltiin suullisesti, ettei häntä olisi kompromettoitu.

Sorsan väitetään konsultoineen neuvostoliittolaisia myös toimiessaan Sosialistisen Internationaalin aseistariisuntaryhmän johdossa. Sama syyte kohdistetaan myös Willy Brandtiin, joka toimi komitean puheenjohtajana. Kirjan mukaan päätöslauselmat noudattivatkin Moskovan toivomuksia.

Moskovan tiedetään jo ennestään rahoittaneen suomalaisten kommunistien toimintaa. Suomen asioiden korkeasta käsittelytasosta kertoo tekijöiden mukaan se, että SKP:n nykyisen puheenjohtajan Yrjö Hakasen avustuspyyntö päätyi itsensä Gorbatshovin käsiteltäväksi.

Kuka oli Oleg Gordievsky?

Oleg Gordievsky palveli neuvostotiedustelussa 25 vuotta ollen samanaikaisesti yli kymmenen vuotta Englannin tiedustelupalvelun kaksoisagentti. Englantilaiset järjestivät hänen pakonsa Suomen kautta länteen kesällä 1985. Hänet tuomittiin Neuvostoliitossa poissa olevana kuolemaan ja tuomio on edelleen voimassa. Nykyisin hän asuu Englannissa.

Teoksessa paljastetaan myös, että Ahti Karjalainen oli KGB:lle hyvä kontakti ja ”oma mies”. KGB:n ulkoisen tiedustelun entinen päällikkö Oleg Galugin on vahvistanut tämän väitteen. Sokeassa Peilissä paljastetaan, että Karjalaisen operatiivinen salanimi oli ”Rehtori”. Isänmaan petturin viitta heitetään myös Taneli Kekkosen päälle ”jota jos ketä voi kutsua Neuvostoliiton agentiksi”, väitetään teoksessa nimettömiin venäläisiin tiedusteluveteraaneihin viitaten.

Gordievsky toteaa, että Koivistoa ei pidetty Moskovassa samalla lailla omana miehenä kuin Urho Kekkosta, Karjalaista tai Paavo Väyrystä. Silti yhteytä pidettiin myös Koivistoon ”kaikilla linjoilla”. Koiviston päälle tästä’ ei varjoa lankea - hänhän peri kontaktit edeltäjältään, mutta Väyrysen ylle lankeaa ”oman miehen” varjo. Lausunnossaan Väyrynen myöntää yhteydenpidon, mutta pitää sitä normaalina ”isänmaallisena yhteydenpitona”.

Kuka oli minkinarvoinen yhteyshenkilö?

Gordiesvsky kertoo, että agentti oli henkilö, joka työskenteli tietoisesti ja kurinalaisesti KGB:n hyväksi työtä sekä noudattaa ohjaajansa ”case officerin” antamia ohjeita. Agentti tapaa kontaktinsa säännöllisesti ja salaa ja saa usein palveluksistaan palkkioksi rahaa. Esimerkkinä mainitaan 1960-luvulla noin 20-vuotiaasta suomalaispoliitikosta, jonka nimeä ei kuitenkaan mainita. Hän on palvellut KGB:tä jo 30 vuotta ja yhteistyö jatkuu.

Suoranaisesti käskettävistä agenteista erosivat ”luotettavat yhteyshenkilöt”, joita tavattiin säännöllisesti. He hankkivat tarpeellista tietoa ja tekivät propagandaa neuvostotavoitteiden edistämiseksi mm. eri tiedotusvälineissä. Tämä saattoi tapahtua esimerkiksi syöttämällä KGB:n haluamia kohtia televisio-ohjelmiin tai radioreportaaseihin.

Kolmannen kategorian muodostivat ”kehiteltävät kohteet”, joita tavattiin ja kestitettiin siinä toivossa, että heidät saataisiin värvätyksi agentiksi tai ainakin luotetuksi yhteyshenkilöksi.

Toki oli myös ”tuloksettomia kontakteja”, joita tavattiin onnistumatta tavoitteessa. Heitä pidettiin ”virallisina kontakteina” ja heitä oli lukemattomia. Heitä tavattiin yleensä tiedustelutarkoituksissa.

Kirjassa esitellään myös viides luokka, joka on edelleen suurimpia salaisuuksia. Kyseessä oli ”epävirallinen erityisyhteys”, joihin luokiteltiin vain päätöksenteon kannalta kaikkein keskeisimpiä henkilöitä, kuten presidenttejä.

Teoksessa ei mainita Sudoplatovin teoksessaan kuvaamia ”lepääviä” sabotaasi- ja tiedusteluryhmiä, joita oli tarkoitus käyttää mm. sotatilanteiden syttyessä avainkohteiden tuhoamiseen. Pavel Sudoplatovin kirjan on arvosteltu Verkkouutisissa aikaisemmin artikkelissa ”Kuka oli Pavel Sudoplatov”.

Vakoilijoista kirjoitettu toki paljon aikaisemminkin

Taneli Kekkosen lisäksi KGB:llä oli Suomessa muitakin vakoilijoita. Hannu Rautkallio on kirjassaan ”Laboratorio Suomi - Kekkonen ja KGB” vedonnut vuonna 1961 länteen niinikään Suomen kautta loikanneen Anatoli Golitsynin vuonna 1984 julkaistuihin muistelmiin.

Kirjassaan Golitsyn nimeää Kustaa Vilkunan (agentti ”Ahti”) ja kuulusteluissaan lisäksi TPSL:n puheenjohtaja Emil Skogin, Aarre Simosen ja poliisikomentaja Gabrielssonin. Rautkallion mukaan yhteysmiehenä toimi myös Eero A. Wuori eli ”Mooses”.

Pääagentti oli kuitenkin presidentti Urho Kekkonen eli agentti ”Timo”, joka oli värvätty jo 1940-luvun lopulla. Jo sota-aikana Kekkonen oli väitteiden mukaan toimittanut suoranaisia sotasalaisuuksia länsivalloille, joilta ne kulkeutuivat myös Neuvostoliiton tietoon. KGB:n vaikutusvallassa oli myös RKP:n puheenjohtaja Jan-Magnus Jansson.

Myös Gordievskyn mielestä Urho Kekkonen oli KGB:n oma mies.

Vaikolijajahti KGB-eläkeläisten elinkeinona?

Yhteyshenkilöitä paljastetaan nyt kilpaa muuallakin. KGB-loikkari Mihail Butkovi paljasti 1992 kirjassaan ”KGB Norjassa” yhteyshenkilön ”Juri”. Nyt Norjassa on paljastunut, että ”Juri” oli Norjan nykyinen työväenpuoluetta edustava pääministeri Thorbjörn Jagland.

Uutinen paljastettiin hiljattain vain noin kolme viikkoa ennen Norjan valtiopäivävaaleja. Jagland kertoo kysymyksessä olleen vain normaalin poliittisen yhteydenpidon, jossa neuvostoliittolaisia valistettiin Norjan poliittisesta tilanteesta. Jaglandia ei kirjan mukaan pidetty agenttina, vaan kiinnostavana ja asiantuntevana keskustelukumppanina.

Gordievsky paljasti aikanaan norjalaisen Arne Treholtin ja ruotsalaisen Stig Berglingin, jotka molemmat tuomittiin maanpetoksesta. Virossa puolestaan metsästetään edelleenkin innolla entisiä KGB-ilmiantajia. Vähän väliä lehdistössä ponnahtaa esiin poliitikko, jota epäillään KGB-yhteyksistä.

Tuoreimpiin tapauksiin kuuluu Viron parlamentin puhemies Toomas Savi, jonka väitetään toimittaneen KGB:lle tietoja 30 vuoden ajan. Väite on kiistetty sekä Savin että Viron suojelupoliisin toimesta.

Viron suojelupoliisi KAPO on ryhtynyt julkaisemaan nimilistaa entisistä KGB-miehistä. Listasta on jätetty pois niiden nimet, jotka ovat käyneet tunnustamassa KAPO:lle. Heitä on määräaikaan mennessä ilmoittautunut vain 1100, vaikka kokonaismääräksi on arvioitu kymmeniätuhansia.

Uskommeko kaiken minkä loikkarit kertovat?

Neuvosvakoilua on kaunistellen muistellut myös pitkään Suomessa vaikuttanut KGB-kenraali Viktor Vladimirov teoksessaan ”Näin se oli... Muistelmia ja havaintoja kulissientakaisesta toiminnasta Suomessa 1954-84”.

Teoksessaan Vladimirov muistuttaa siitä historiantutkimuksen perussäännöstä, että on harjoitettava myös lähdekritiikkiä. Esimerkiksi jonkin asiakirjan todistusvoimaa arvioitaessa on otettava huomioon myös se, miksi ja kenen toimesta asiakirja oli alunperin laadittu.

Mitä tulee Sorsaan nyt kohdistettuihin väitteisiin, niin en vielä ensilukemalta pidä häntä maankavaltajana. Epäilemättä hän on vaihtanut ajatuksia neuvostodiplomaattien kanssa, mutta kukapa Neuvostoliiton aikana vaikuttanut merkittävä poliitikko ei olisi niin menetellyt. Ainakaan heitä ei ollut monta.

Sorsan syntymäpäiväonnittelujen todistusvoimalle annan saman arvon kuin sille tosiasialle, että Johannes Virolainen sai kerran neuvostoliittolaisilta lahjaksi lypsykoneen.

Vanhojen KGB-miesten kertomuksia arvioitaessa on epäilemättä otettava huomioon myös se, että monille paljastuskirjojen tekemisestä on tullut elinkeino. Kaikki tarinat eivät kuitenkaan ole keksittyjä. Suomessakin on annettu useita tuomioita vakoilusta vieraan vallan hyväksi. Vakoojia myös yritettiin paljastaa.

Suojelupoliisin päällikkö Seppo Nevala on vähintäänkin epäsuorasti vahvistanut, että erään sisäministeriön alaisessa toimistossa työskennelleen virkamiehen puhelinta salakuunneltiin lainvastaisesti 1960-luvulla. Nevalan mukaan yhteydenpito KGB:hen oli jatkunut ennemmin vuosia kuin kuukaisia ja kysymyksessä oli henkilö, jolla oli pääsy poikkeuksellisen suureen määrään erittäin arkaluontoista ja salaista aineistoa.

Nyttemmin ollaan enenevässä määrin siirtymässä teollisuusvakoilun puolelle. Esimerkiksi vuonna 1979 alkaneen nk. Kemira-jutun tutkinta johti siihen, että Kemiran informaatikko tuomittiin maanpetoksesta.

TIMO KERVINEN
22.8.1997

Artikkelissa mainittujen lähteiden lisäksi on hyödynnetty STT:n arkistoa.


AJASSA -SIVULLE