Arkadianmäen ääni

25.4.1997


Perheverotusmalli on oikeudenmukainen

Verotuksen kantava periaate on veron määrääminen verovelvollisen maksukyvyn mukaan. Yksinäisen henkilön osalta veronkantokyky on helposti arvioitavissa henkilön tulojen ja varallisuuden perusteella. Tavanomaisessa suomalaisessa perheessä tosiasiassa menot maksetaan sen kukkarosta, kenellä sillä hetkellä rahaa sattuu olemaan.

Näin ollen ajatuksellisesti oikeampi lähtökohta on se, että perhe yksikkönä ja perheen tulot ja varat yhdessä ovat oikea veronkantokyvyn arvioimisperuste. Se, että perheen huollosta vastaavia vanhempia arvioidaan yksilöinä progressiivisessa verojärjestelmässä johtaa perheiden huomattavaan eriarvoistamiseen.

1970-luvun puoliväliin Suomessa oli vallalla yhteisverotus. Tällöin puolisoiden tulot laskettiin yhteen ja täten saatuun tuloon sovellettiin veron määräämiseksi veroasteikkoa. Järjestelmä herätti voimakasta vastustusta niiden perheiden korkean progression vuoksi, joissa kumpikin puoliso kävi töissä. Lisäksi perusteena käytettiin ns. tasa-arvoseikkoja.

Kun yhteisverotuksesta siirryttiin erillisverotukseen perheiden verotusta kuitenkin lievennettiin niissä tapauksissa, joissa toisen puolison tulot olivat toisen tuloja huomattavasti suuremmat erityisellä puolisovähennyksellä. Tämä vähennys kuitenkin poistui lopullisesti vuoden 1993 verouudistuksen yhteydessä.

Nykyjärjestelmä ei tasaa verotusta

Nykyisin verotus ei millään lailla tasaa verotusta niiden perheiden kesken, joissa puolisoiden tuloerot ovat suuria suhteessa niihin perheisiin, joissa tulot ovat tasaisia. Ensin mainituissa perheissä perheen tuloverot muodostuvat viimeksi mainittua huomattavasti suuremmiksi.

Erillisverotuksen ongelmat ovat kärjistyneet viime vuosina. Suomessa on entistä enemmän perheitä, joissa toinen puoliso on hyvätuloinen, mutta toinen puoliso ei saa edes työttömyysturvan peruspäivärahaa toisen puolison suurien tulojen vuoksi.

Näissä perheissä verotuksen kohdistuessa vain toiselle puolisolle veroaste muodostuu hyvin korkeaksi. Tällaisissa perheissä työssäolevan puolison on ansaittava 15 000 - 18 000 markkaan kuukaudessa hieman asumismuodosta ja päivähoitoratkaisusta riippuen, jotta perhe saisi paremman toimeentulon kuin vähimmäissosiaaliturvasta eli toimeentulotuesta.

Tämä merkitsee myös sitä, että ensimmäisen puolison työhönmenokynnys on huomattavan korkea. Näissä tapauksissa erillisverotus muodostaa siis suoranaisen esteen työn vastaanottamiselle useissa tapauksissa.

Vaikeassa työttömyystilanteessa erillisverotus mahdollistaisi useammassa tapauksessa toiselle puolisolle myös jäämisen kotiin hoitamaan lasta tai osa-aikatyön vastaanottamisen. Osa-aikatyössä verokynnys muodostuisi korkeahkoksi, kun toisen puolison tulot vaikuttaisivat myös toisen puolison veroasteeseen.

Yhteensovittaminen helpottuisi

Tällä tekijällä olisi kuitenkin suurempaa merkitystä vain niissä tapauksissa, joissa toisen puolison tulot ovat todella huomattavan suuret. Perheverotus auttaisi myös selkiyttämään sosiaaliturvan ja verotuksen yhteensovittamista. Sosiaaliturvaetuuksissa nimittäin etuuksien perustana käytetään perheen koko tuloa.

Kun verotuksessa ei näin tehdä, ei verotuksen ja sosiaaliturvan saumaton yhteensovittaminen ole mahdollista. Kun vielä sosiaaliturvassa yleensä perustana käytetään bruttotuloja, johtaa tämäkin osaltaan perheiden eriarvoiseen kohteluun. Lisäksi ongelmana on puolisokäsite. Verotuksen puolisokäsite on suppea, kun sen sijaan taas sosiaaliturvassa usein perheeksi katsotaan kaikki, jotka syövät samasta jääkaapista.

Usein koetaan hyvin epäoikeudenmukaisena se, että eri tilanteista riippuen samat henkilöt tulkitaan joissakin tapauksissa puolisoiksi ja joissakin tapauksissa ei.

Mallille on kansainvälistäkin pohjaa

Minkälainen sitten olisi perheveromalli. Lähtökohtana olisi perheen ansiotulojen laskeminen yhteen ja jakaminen perheen aikuisten huoltajien lukumäärällä eli kahdella. Näin saadun summan vero määrättäisiin voimassa olevan verotaulukon perusteella ja perheen vero saataisiin kertomalla se luvulla 2.

Puolisoiden kesken verot eivät luonnollisestikaan voi olla samansuuruisia, koska ansiotkin ovat erisuuruisia. Perheen kokonaisveropotti jouduttaisiinkin siis jakamaan puolisoiden kesken siinä suhteessa kuin he olisivat maksaneet tuloveroa, jos heitä olisi erikseen verotettu vallitsevien asteikoiden mukaisesti.

Tälle mallille on kansainvälistä pohjaa. Ranskassa on voimassa perheverojärjestelmä, jossa perheen tulot lasketaan yhteen ja saatu kokonaissumma jaetaan perheen aikuisten huoltajien lukumäärällä ja lisäksi luvulla 0,5 jokaisesta alaikäisestä lapsesta. Näin ranskalaisen nelihenkisen perheen vero lasketaan siten, että tulot lasketaan yhteen ja jaetaan luvulla 3.

Malliin sisältyy toki lukuisia ongelmia ja se vaatii hiomista. Perheveromalli olisi kuitenkin kiireellisesti otettava yhdeksi vaihtoehdoksi tuloloukkuongelmia selvitettäessä.

KIMMO SASI


KOLUMNIT -SIVULLE