Helsinki Summit 1997 - median egomasturbointia?

Maailmanrauhaa vai silmänlumetta



Mikäli suomalaisiin iltapäivälehtiin on uskomista, niin viime viikonloppuna Helsingissä tapahtui merkittävin maailmanhistorian käänne sitten kylmän sodan loppumisen. Huippukokouksen merkityksellisyyttä arvioitaessa menivät lahjakkaasti sekaisin toiveet Helsingin kohoamisesta maailmanpolitiikan polttopisteeseen ja kokouksessa saavutetut tulokset.


Tämä korostui erityisesti sen vuoksi, että arvioihin vaikutti vahvasti suomalaisen median tarve itseriittoiseen egomasturbointiin.

Tosiasia lienee kuitenkin se, ettei kokous merkittävyydessään poikkea juurikaan aikaisemmista vastaavista. Kokouksessa hyväksyttyjä julkilausumia tarkemmin luettaessa päällimmäiseksi vaikutelmaksi jää ennen kaikkea erimielisyys tärkeimmissä kysymyksissä.

Toinen pinnalle nouseva havainto oli, että edistystä tapahtui ennen kaikkea muilla turvallisuuspoliittisen dialogin lohkoilla. Laajenemiskysymyksen osalta tilanne säilyi lähes entisellään. Venäjä vastustaa NATO:n laajenemista entiseen tapaan.

Todellisia saavutuksia vai silmänlumetta

Suuriksi edistysaskeleiksi mainitut saavutukset ovatkin enemmän tai vähemmän kosmetiikkaa, jolla pyritään vaientamaan Venäjän jyrkin NATO:n vastainen rintama. Erityisen selvästi tämän totesi kommunistinen Daily Soviet Russia -lehti. Sen mukaan Kremlin äänekäs vastustus NATO:n laajenemista kohtaan juuri huippukokouksen alla oli tarkoitettu vain silmänlumeeksi Jeltsinin sisäpoliittisille vastustajille.

Duuman kommunistinen puhemies Gennady Seleznjov, totesi Itar-Tassin mukaan niin ikään, että ”NATO on ja pysyy kylmän sodan instrumenttina. Suunnitelmat NATO:n laajentamiseksi johtavat väistämättä uusien jakolinjojen syntymiseen Euroopassa.” Hän totesi jaon synnyttävän epäilyksen ja vihamielisyyden psykologisen ilmapiirin Venäjällä.

Huomion arvoista NATO-vastaisessa rintamassa huippukokouksen jälkeenkin oli, ettei se rajoitu vain kommunisteihin, vaan NATO vastainen mieliala kattaa Venäjän koko poliittisen kentän.

Edistyksen polut

Edistys joka saavutettiin perustuu pitkälti myönnytyksiin, joita Venäjä oli valmis tekemään. Myönnytykset ostettiin lupauksilla taloudellisesta avusta, joskin talousavun muotoa koskeva loppukommunikea on siinä määrin yleinen, että se jättää runsaasti harkinnanvaraa Yhdysvalloille avun kohdentamisen konkreettisista muodoista.

Clinton lupasi Yhdysvaltain hallituksen maksimoivan olemassa olevien avustusohjelmien kautta annettavan investointituen Venäjälle. Tämä klausuuli pitää sisällään mm. projektirahoituksen tehostamisen, vakuutuksen poliittisia riskejä vastaan sekä Overseas Private Invest Corporationin ja U.S.-Russia Investment Fundingin kautta kanavoitavan investointituen.

Venäjän turvallisuuden kannalta katsottuna merkittävin ja käytännöllisesti katsoen ainoa myönnytys, jonka Clinton laajenemisen suhteen teki, oli lupaus ettei taistelujoukkoja ja ydinaseita sijoiteta uusien jäsenvaltioiden alueelle. Tämäkin lupaus ei sinänsä ollut mikään uutinen, koska sitä ollaan jo pidemmän aikaa pidetty käydyssä keskustelussa jokseenkin itsestään selvänä.

Mistä ei tingitty

Venäjälle tehtiin selväksi jälleen kerran ettei sillä tule olemaan sananvaltaa laajenemisesta päätettäessä. NATO pysyy myös jatkossa avoinna demokraattisille valtioille. Tämän lausunnon totuusarvon mittaaminen on kuitenkin vaikeaa.

Ei ole vaikea kuvitella etteikö kahden keskisissä keskusteluissa olisi saattanut syntyä alustavaa yhteisymmärrystä tulevaisuuden kehityslinjoista. Mikäli tämä pitää paikkansa saattaa se aikanaan johtaa siihen, että toinen laajenemiskierros viivästyy merkittävästi tai jää kokonaan toteutumatta. Ilkeäkieliset historioitsijat nimittävät tätä myös etupiirijaosta sopimiseksi.

Venäjä ei saanut näiden neuvottelujen tuloksena myöskään itseään tyydyttävää kansainvälisoikeudellista sopimusta, vaan puhtaasti poliittisen, jota ei tulla ratifioimaan NATO-maiden parlamenteissa.

Venäjälle ei annettu lupaa myöskään osallistua päätöksentekoon NATO:ssa. Yhteislausunnossa asia muotoiltiin siten, että Venäjän ja NATO:n suhde tulee tulevaisuudessa pitämään sisällään konsultointi- ja koordinointimekanismit. Tämän lisäksi niissä tilanteissa, joissa se on mahdollista ja niin pitkälti kuin mahdollista yhteistä päätöksentekoa harjoitetaan niiden turvallisuuskysymysten osalta, joissa osapuolilla on yhteinen intressi.

Lopputuloksena jää käteen se päätelmä, ettei tarvitse olla kovinkaan kaikkien alojen alan maisteri havaitakseen huippukokouksen annin olleen laajenemisen osalta jokseenkin vaatimattoman.

PETRI SUTINEN
27.3.1997


ULKOMAAT -SIVULLE