NATO:n laajeneminen ja Suomi
Venäjän kielteinen kanta Pohjois-Atlantin liiton laajenemiseen sekä pääsihteeri Solanan tuloksettomiksi jääneet Moskovan neuvottelut ovat antaneet uutta puhtia Suomenkin NATO-keskusteluun. Se on kuitenkin monilta osin ollut melko epäanalyyttistä, eikä anna kovinkaan mairittelevaa kuvaa joidenkin lausunnon esittäjien näkemysten syvällisyydestä.Poikkeuksen tähän muodostaa puolustusministeri Tainan haastattelu Helsingin Sanomissa (29.1.1997), joka antoi selkeän lähtökohdan tulevalle kehitykselle. Se jätti aivan oikein oven raolleen täysjäsenyydelle todeten kuitenkin ettei sen aika ole vielä käsillä.
Suomen potentiaalista jäsenyyttä pohdittaessa on lähtökohdaksi otettava itsekäs perimmäisiin kansallisiin intresseihimme nojautuva asenne. Julkisessa keskustelussa pitäisi nykyistä huomattavasti syvällisemmin paneutua kansallisten etujemme logiikasta nousevaan jäsenyyden etuja ja haittoja tarkastelevaan analyysiin.
Kaksinapaisuus on päättynyt
Turvallisuuspoliittinen toimintaympäristömme on kokenut valtavan muutoksen tämän vuosikymmenen kuluessa. Kaksinapainen kansainvälinen järjestelmä on muuttunut pikku hiljaa moninapaisemmaksi.Suursodan uhka on nähtävissä olevassa tulevaisuudessa väistynyt samalla kun alueellisten ja paikallisten konfliktien riski on merkittävästi kasvanut. Vuosikymmeniä pinnan alla kyteneet etniset ristiriidat ovat päässeet viime vuosina purkautumaan.
Myös turvallisuuden käsitteistömme on kokenut merkittävän muutoksen. Entistä laaja-alaisempi turvallisuuden määrittely on tuonut keskusteluun aivan uusia näkökulmia.
Turvallisuusanalyysimme olennaisia osia ovat tänä päivänä mm. taistelu kansainvälistä järjestäytynyttä rikollisuutta vastaan, ympäristökatastrofien uhkat, ydinturvallisuus jne. Kaiken kaikkiaan on perusteltua todeta, että se käsitteistö ja tapa analysoida Suomen ulkopolitiikkaa, joka oli validi vielä kymmenen vuotta sitten, on muuttunut vallitsevaan aikaan sopimattomaksi.
NATO ensisijainen turvallisuusorganisaatio Euroopassa
Muutaman vuoden hapuilun jälkeen NATO:n on onnistunut suvereenisti lunastamaan ensisijaisen turvallisuusorganisaation roolin muuttuneessa eurooppalaisessa turvallisuusympäristössä. Se on pystynyt määrittelemään itselleen mielekkään ja legitiimin roolin eikä sen johtavaa asemaa uhkaa sen paremmin EU ja WEU kuin Etyj:kään.Suomen kannalta olennaista pohdittaessa suhdettamme läntiseen liittokuntaan on määritellä ensinnäkin paikkamme Euroopan kartalla. Tämän olemmekin jo osittain tehneet, mutta vallitsevien realiteettien valossa tekemämme päätökset ovat jääneet puolitiehen.
Liittymällä Euroopan unioniin sekä tarkkailijajäseneksi Länsi-Euroopan unioniin Suomi tosiasiallisesti teki peruslinjauksen, jonka seurauksena on Suomen kiinnittyminen läntiseen turvallisuusyhteisöön. Valinta jäi kuitenkin lepäämään ilmaan, sillä sen paremmin EU kuin WEU:kaan eivät tarjoa Suomelle materiaalista turvallisuuden lisää. Vain NATO on tähän kykenevä.
Tilanne on myös uhkakuvaskenaarioiden valossa myönteinen NATO-jäsenyydelle. Negatiivinen kehitys ja autoritaarisen regiimin nousu Venäjällä ovat selkeästi määriteltävissä oleva uhka, jota vastaan liittoutuminen tarjoaisi suojaa. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna harjoitetun politiikan looginen jatkumo olisi viedä valittu suunnanmuutos loppuun saakka ja hakea jäsenyyttä vielä ennen ensi kesää.
Pelkkä jäsenyys ei ole takuu
Asia ei ole kuitenkaan näin yksinkertainen. Mahdolliseen jäsenyyteen liittyy joukko ongelmia, joiden ratkaiseminen ei ole helppoa. Ensimmäinen on kysymys jäsenyyden tuomien velvoitteiden täyttämisestä. Pelkkä jäsenyys ei vielä sinänsä anna ehdotonta takuuta avusta hädän hetkellä.Varmuuden saavuttamiseksi on välttämätöntä, että Suomen maaperälle sijoitettaisiin NATO-joukkoja sekä mahdollisesti myös puolustuksellisia ydinaseita. Ovatko suomalaiset valmiita vieraiden joukkojen sijoittamiseen maaperälleen, on kysymys jota julkisessa keskustelussa ei olla juurikaan pohdittu.
NATO-joukot olisivat provokaatio
Toinen keskeinen ongelma on Venäjän suhtautuminen Pietarin välittömään läheisyyteen sijoitettaviin NATO-joukkoihin. Venäjän turvallisuuspoliittinen doktriini on tältä osin korutonta luettavaa. Sen mukaan Suomeen sijoitettava aseistus ja joukot ovat suoran sodan uhkan aiheuttava provokaatio Venäjää kohtaan.Kolmas ja edellisiäkin merkittävämpi kysymys on NATO:n ja erityisesti Yhdysvaltain intresseistä Suomen suhteen. Euroopan karttaa tarkasteltaessa on helppo vakuuttua siitä, ettei Suomi välttämättä ole kovinkaan toivottu jäsenkandidaatti. Maamme on Venäjän valtavan maamassan luoteisnurkkaus, joka kiinnittyy fyysisesti paljon tiiviimmin Venäjään kuin Länsi-Eurooppaan.
Haluttaisiinko meitä
NATO:n potentiaalista haluttomuutta lisännee vielä sekin, että Suomen jäsenyys ei tarjoa liittokunnalle mitään varsinaista konkreettista etua tai hyötyä. Puola, Tshekki ja Unkari sitä vastoin ovat oivallisia jäseniä jo senkin vuoksi, että ne muodostavat puskurivyöhykkeen Saksan ja Venäjän väliin.Niiden liittyessä jäseniksi liittokunnan eturintama työntyy syvälle Itä-Eurooppaan, joka on etenkin Saksan tärkeimpien asutuskeskusten ja teollisuusalueiden kannalta suotavaa. Toisin sanoen kyseisten valtioiden jäsenyydellä on selkeitä geopoliittisia etuja, joita Suomella ei ole tarjottavanaan.
Liitytäänkö vai ei
Suomella ei ole syytä lähteä tavoittelemaan jäsenyyttä ensimmäisellä laajentumiskierroksella. Puolustusministeri Tainan näkemys laajennetusta rauhankumppanuudesta sekä kumppanuusneuvoston jäsenyys ovat tässä tilanteessa optimaalisin ratkaisu Suomen oletettuun turvallisuusvajeeseen, jos nyt sellaista ylipäätään on.Ovea jäsenyydelle ei tule kuitenkaan tässä vaiheessa kokonaan sulkea. Euroopan kehityksessä on paljon epävakaudelle alttiita muutosmomentteja. Ne saattavat antaa lyhyenkin ajan kuluessa aiheen tarkastella uudemman kerran suhdettamme läntiseen liittokuntaan.
PETRI SUTINEN
31.1.1997
Kirjoittaja toimii suunnittelijana Turun yliopistossa ja on erikoistunut Euroopan turvallisuuspolitiikkaan.
