Vs. päätoimittaja Pete Pakarinen
4.7.1997Vaalitapa seuloo yhteisen presidenttiehdokkaan
Valitsijamiesvaalien aikaan yhtenäisyyden vaatimukselle olikin vielä sijaa. Tuolloin myös presidentin valtaoikeudet olivat nykyistä laajemmat ja yhteiskunta selvemmin polarisoitunut oikeistoon ja vasemmistoon.
Suoran kaksivaiheisen kansanvaalin aikana tilanne on muuttunut. Yhteinen ehdokas saadaan aina viimeistään vaalin toisella kierroksella, jolloin vaihtoehtoja on jäljellä enää kaksi. Rohkenen epäillä olisivatko puolueet kannattajineen sen viisaampia valitsemaan yhteisehdokasta.
Ensimmäisen ja toisen kierroksen välinen aika on kuitenkin kovin lyhyt yhteisen vaalityön organisointiin. Voidaankin kysyä saisiko kahden ehdokkaan kilpailuasetelma enemmän syvyyttä, jos vaalityöhön olisi aikaa vaikkapa kuukausi?
Myös poliittiset kysymykset, eritoten ulkopolitiikan saralla jakavat mielipiteitä eri kohdista kuin ennen. Suhtautuminen NATOon ja Euroopan Unioniin jakavat puoluekenttää mieluummin Keskustan ja Kokoomuksen kuin oikeiston ja vasemmiston välistä. Liekö niin kaikkivoipaa imagonikkaria syntynytkään, joka parissa vuodessa leipoisi ehdokkaan, joka seisoo tukevasti tuon kuilun molemmilla puolilla.
Viime vaalien äänestystuloksesta näkyy, että juuri porvaripuolella äänestäjät opettelivat myös taktikoimaan. Ilaskivenkin äänisaaliista löytyy joukko ääniä, jotka hän sai vain ja ainoastaan Paavo Väyrysen vastustajilta.
Kaksivaiheisessa vaalissa ei siis ole kyse pelkästä suosiosta, vaan myös hyväksyttävyydestä. Epäsuosituimmat putoavat - siedettävimmät jäävät jäljelle. Demokratian kannalta on parasta, että äänestäjät voivat tehdä valintansa riittävän suuresta pätevien ehdokkaiden joukosta. Sekin kuuluu kansanvaltaan, että eniten ääniä saanut valitaan.
PETE PAKARINEN