Piikaa pelätään edelleen



Ns. piikakeskustelua on käyty kiivaasti viimeisen vuoden aikana. Asia ei kuitenkaan ole muuttunut miksikään, sillä edelleen suomalainen yhteiskunta pelkää palvelua ja piikakulttuurin huonoja puolia. Jopa niin paljon, että kotitalouksien työllistäminenkin uhrattiin.

Kotitaloudet eivät ole olleet merkittävä työllistäjä. Potentiaalia kyllä on, sillä lapset ja vanhukset kaipaavat hoitoa, samoin rakennukset ja pihat kunnostamista.

Kannustinloukkujen purkamiselle ja päivähoidon uudistamiselle asetettiin korkeita tavoitteita ja suuria odotuksia. Päivähoidon uudistaminen kuivui kasaan näennäisuudistukseksi, jossa ainoina voittajina selviytyisivät monilapsiset ja suurtuloiset perheet. Suurimmiksi häviäjiksi ovat paljastumassa ne harvat perheet, joissa lapsille on palkattu hoitaja kotiin.

Lääkkeeksi kotihoitoa

Kesällä voimaan tuleva päivähoidon uudistaminen vie näiltä perheiltä, työllistäjiltä, ainoan yhteiskunnan antaman tuen eli kotihoidontuen. Kotihoidon tukea maksetaan uudistuksen voimaantultua vaan niille perheille, joissa vanhemmat itse hoitavat lapsiaan.

Päivähoito on mutkikas kokonaisuus. Palvelurahan mukaantulo on lisännyt kaivattua joustoa, perheet voivat itse laajemmin valita lastensa hoitopaikan. Palveluraha on myös merkittävällä tavalla vähentänyt päivähoidon kilometrien pituisia lapsijonoja. Mutta on väärin kuvitella, että palvelurahan avulla voitaisiin tyydyttää perheiden toiveet.

Pienten lasten on selvästi todettu voivan paremmin kotihoidossa. Lapset sairastelevat vähemmän, esimerkiksi lapsiperheille tuttuja korvatulehduskierteitä ei kotona hoidetuilla lapsilla ole niin yleisesti kuin päivähoidossa olevilla. Turussa lastenlääkärit ovat muutaman vuoden ajan määränneet hoitokeinona korvatulehduskierteeseen kotihoitoa.

Aina ei lasten vanhemmat voi jäädä kotiin hoitamaan lapsiaan. Joskus se ei ole taloudellisesti mahdollista, joskus tilanne työpaikalla ei salli sitä. Ja jotkut vanhemmat tuntevat olevansa parempia vanhempia saadessaan työssäkäynnin tuomia virikkeitä. Meistä kaikista ei ole kokopäivävanhemmiksi edes niin halutessamme.

Miksei markka käy konsultista

Kotihoidontuen evääminen niiltä perheiltä, jotka haluavat palkata kotiin hoitajan lapsilleen, on viimeinen niitti arkkuun. Lastenhoitajan palkkaaminen vie helposti vähintään toisen vanhemman palkan ja jotain tarvitaan elämiseenkin. Kotihoidontuen avullakin taloudellinen taakka on usein riittävän raskas, ilman sitä tilanne on mahdoton.

Työväkeä palkkaava yritys saa yhteiskunnalta tuekseen kirjon erilaisia tukitoimenpiteitä, joilla työllistämistä halutaan helpottaa ja kynnystä työpaikan tarjoamiseen madaltaa. Yksityishenkilönä työtä tarjoava maksaa kaiken itse, omasta nettovarallisuudestaan. Silloin on turha puhua piikojen aliarvostamisesta, sillä perhe joka uhraa liikenevät varansa lastenhoitajan palkkaamiseen taatusti arvostaa tämän työtä.

Käydystä keskustelusta huolimatta peruskysymys on edelleen sama: miksi kotona tarjottu työpaikka on edelleen arvoton? Miksi toinen toistemme palveleminen on edelleen halveksuttavaa ja kiellettävää? Ja miksi kukaan ei ajattele niitä lapsia, jotka voisivat voida paremmin kotonaan?

Miksi ei ajatella edes sitä, että kunnan päivähoidossa lapsen aiheuttamat kustannukset ovat tuhansia markkoja kuukaudessa ja kotihoidontuki vain murto-osa tästä. Jos ei työn arvolla ole mitään virkaa, miksei edes markka käy konsultista?

LEENA MANNER
7.2.1997


OTSIKKOSIVULLE