Kanerva: Ahtisaarelta vaaditaan valtioviisautta


Helsingissä maaliskuussa toteutuva suurvaltojen huipputapaaminen on herättänyt keskustelua Suomen asemasta tämän päivän suurvaltasuhteissa. Joidenkin mielestä kokouksen ainoa merkitys Suomelle olisi siinä, että saamme kokouksen järjestelyjen muodossa maailmanpolitiikan korkeimmalta mahdolliselta tasolta todisteen maamme kongressikelpoisuudesta.

Toiset, kuten Risto E.J. Penttilä ja entinen Washingtonin suurlähettiläämme, Richard Müller, ovat halunneet nähdä kokouksen isäntämaan kannalta ikävänä 60- ja 70-lukujen neuvostopolitiikan takaumana. Esimerkiksi Müller vähättelee huipputapaamisen merkitystä Suomen kannalta todeten, että tämän kaltaiset tapaamiset ovat nykyään vain jokapäiväistä rutiinia eikä niiden aikaansaamiseksi tarvita mitään välittäjiä tai sillanrakentajia.

Suomen geopoliittinen asema on ainutlaatuinen: olemme Venäjän rajanaapuri, mutta emme kuulu Itä-Eurooppaan. Vaikka emme ole liittymässä NATO:n jäseneksi, on meillä erinomainen mahdollisuus esittää kansallisista lähtökohdistamme juontuvia näkemyksiä sotilasliiton laajenemisen vaikutuksista olennaisille osapuolille.

Venäjän sotilasdoktriini uusiksi?

NATO:n laajeneminen itään ja Venäjän suhtautuminen siihen eivät suinkaan ole yhdentekeviä asioita. Ne vaikuttavat syvällisesti sotilaspoliittiseen asetelmaan koko Euroopassa ja myös lähialueillamme.

Tähän viittaavat esimerkiksi lukuisat puheenvuorot, joita Venäjällä on käytetty NATO:n laajenemisesta. Kaikkein tiukimmissa venäläisarvioissa on viitattu koko Venäjän sotilasdoktriinin uudistamiseen niin, että jopa Venäjän turvallisuusneuvoston puheenjohtaja Ivan Rybkin ilmoittaa, että Venäjä pitää oikeutenaan ydinaseen ensikäyttöä, jos se tuntee asemansa uhatuksi. Tämän lausunnon katsotaan heijastelevan laajemminkin Venäjän ylimmän johdon mielipiteitä.

Helsingissä pidettävä huippukokous tarjoaa poikkeuksellisen hyvän tilaisuuden Suomen käsitysten ilmaisemiseen suoraan suurvaltajohtajille. Samalla se osoittaa sitä arvostusta ja luottamusta Suomen puolueettomuuteen, jota suurvallat tuntevat. Keneltäkään ei tule jäämään huomaamatta se, että kokous pidetään tälläkin kertaa siinä maassa, jolla on omista kansallisista lähtökohdista tarjottavanaan hyviä ”hovimestaripalveluja”, jotka sopivat molemmille suurvalloille ja jotka hyödyntävät itse isäntämaata.

Mikä on Müllerin motiivi

Erikseen on aihetta oudoksua Müllerin motiivia väittää koko suurvaltapoliittisen isännöinti-idean tulleen entiseltä Venäjän suurlähettiläs Derjabinilta. Väite noudattaa suomettumisen olennaisimpia perinteitä ja on naurettava.

Lähestulkoon absurdiksi väitteen tekee se, että se esitetään tilanteessa, jossa suurvaltatapaamisen järjestelyvuorossa on Yhdysvallat. Yksikään tosiasia ei tue Müllerin väitettä.

Päinvastoin, jokainen kyllä ymmärtää minkälaisen kuvan entisen suurlähettilään täysin perusteeton heitto koko Suomen ulkopolitiikan ja sen johdon ylle heittää. Kaukaakaan esitetty tendenssimäinen väite ei tee siitä yhtään hyväksyttävämpää tai ymmärrettävämpää.

Paasikivimäistä valtioviisautta

Tasavallan presidentiltä vaaditaan tällaisessa tilanteessa poikkeuksellisen suurta valtioviisautta. Vaikka varsinainen kokous onkin Clintonin ja Jeltsinin show, tarjoutuu Ahtisaarelle tilaisuus suomalaisten näkemysten esilletuomiseen.

Ahtisaaren on tarkkaan harkittava miten esittää huolensa NATO:n laajenemisen mahdollisista seurauksista asettumatta Venäjän puolelle. Yhtä lailla taitavasti hänen on varottava vastakkainasetelmaa korostaessaan sotilasliiton ulkopuolelle jäävien maiden - mukaan lukien Baltian maat - itsenäistä asemaa tulevassa Euroopan turvallisuusjärjestelyssä.

Ahtisaarella on itse asiassa ainutkertainen mahdollisuus käyttää kansainvälisesti painava puheenvuoro eurooppalaisen turvallisuuskehityksen edun nimissä. Tätä ei mahdollista ainoastaan Suomen EU-jäsenyys vaan ennen kaikkea maan liittoutumattomuus, politiikan tarjoama asema. Sitä eivät myöskään himmennä kokouspaikan valintaan liittyneet syyt.

Ei etupiirijakoa

Viestin tulee olla selkeä. Suomi ei halua, että Eurooppaan syntyy uusi etupiirijako, vaan haluamme olla aktiivisesti vaikuttamassa kestävän eurooppalaisen turvallisuusjärjestyksen syntymiseen.

Eurooppa ei kaipaa uusia vastakkainasetteluja entisen kylmän sodan palauttamiseksi, eikä muutakaan jännityksen kiristymistä, johtuipa se sitten mistä syystä tahansa. Myös Venäjän kehityksen epävakaus on tässä mielessä huomioon otettava tekijä.

Selväsanainen ilmoituksemme sotilasliittojen ulkopuolella pysymisestä on omiaan rauhoittamaan NATO:n laajenemisen herkistämää tilannetta Pohjois-Euroopassa. Se luo osaltaan paremmat edellytykset Euroopan turvallisuusjärjestyksen kehittämiselle. Vastakkainasettelun provosoiminen NATO-puheilla osoittaisi suomalaisilta huonoa tilannetajua.

Lisäksi on syytä huomioida, että Suomella ei ole turvallisuusvajetta, eikä valtion taloudellinen tilanne mahdollista suoriutumista mahdollisen Nato-jäsenyyden aiheuttamista lisäkustannuksista.

Maan ulkopolitiikan johdolla täytyy aina olla selkeä linja. Kun sellainen on ja se selkeästi perustellaan, vaatimus yleensä turvallisuuspoliittisten optioiden avoimesta arvioinnista on käytännössä vaade ulkopoliittisen linjan muuttamiseksi. Müller tuntuukin asettuvan NATO-jäsenyyden kannalle kuitenkaan uskaltamatta sitä suoraan ilmaista.

Joissakin eurooppalaisissa puheenvuoroissa on pelätty tilannetta, jossa liittoutumaton Suomi on EU:n puheenjohtajamaana suurvaltojen ristiriitatilanteessa. Nyt meillä on tavallaan mahdollisuus osoittaa, että kokemuksemme ja asemamme sotilasliittojen ulkopuolella luo edellytyksiä selvitä poikkeuksellisen haasteellisistakin tehtävistä.

Spekulatiivinen käyttäytyminen, jota meille ollaan nyt eri tahoilta ehdottamassa, johtaisi kovin helposti Suomen varsin kiperiin tilanteisiin.

EU:lla on turvallisuusulottovuus

Venäjä ja Yhdysvallat ovat kansainväliselle politiikalle tyypillisellä tavalla lyömässä lukkoon sopimusta uudesta poliittisesta järjestyksestä pienempiä maita sen tarkemmin kuulematta. Saksa ja Ranska ovatkin ottaneet muusta EU:sta erikseen oman aktiivisen paikkansa vuoropuhelussa suurvaltojen kanssa. Maiden ulkoministereiden päätös pyrkiä sulauttamaan WEU Euroopan unioniin voidaan sen sijaan nähdä myös haluna eurooppalaistaa maanosamme turvallisuuskeskustelua.

Saksan ja Ranskan tuki Irlannin puheenjohtajakauden aikaisille esityksille EU:n ja WEU:n sulauttamisesta tukee myös tasavallan presidentin puheita EU:n turvallisuuspoliittisesta merkityksestä Suomelle.

Vaikka Müller sinänsä osuu lähes oikeaan siinä, että eihän EU anna turvallisuustakuita, ei unionin jäsenyyden turvallisuusulottuvuutta voida kuitenkaan kieltää. On olemassa myös mahdollisuus, että Suomesta tulee tätä kautta sotilasliiton jäsen ilman turvatakuita.

Tämän skenaarion merkitystä on kuitenkin vaikea arvioida ennen kuin tarkkaan tiedämme, millaiseksi eri yhteisöjen väliset suhteet ja koko eurooppalainen turvallisuusjärjestelmä tullaan virittämään.

Ennenaikaista spekulointia

Vielä on siis ennenaikaista sanoa, millaiseksi Euroopan uusi turvallisuusjärjestys, turvallisuusarkkitehtuuri tai edes WEU:n ja EU:n välinen suhde muotoutuu. Ei tiedetä, syntyykö lähivuosien aikana sellainen järjestelmä, jossa WEU sisällytetään EU:n perustamissopimuksiin.

NATO:n tarjotessa yhteiselle rauhanturvatoiminnalle välineet Venäjän aktiivisella myötävaikutuksella. Tällöin Pohjois-Atlantin liitto NATO itse on laajentunut muutamiin KIE-maihin muutettuaan samalla oleellisesti Venäjän kanssa harjoittamansa kanssakäymisen luonnetta.

On pidettävä silmällä koko ajan sitä, aiheuttaako NATO:n laajeneminen Eurooppaan uusia jännitteitä, joiden merkitys heijastuu myös Venäjän sisäpolitiikkaan. Ajoittaisista epäilyksistämme huolimatta amerikkalaiset näyttäisivät nyttemmin ymmärtävän myös tällaisen kehityskulun mahdollisuuden ja siihen sisältyvät riskit.

Julkisuisuushakuista vaatimista

Suomen kannalta parhaan mahdollisen turvallisuuspoliittisen ratkaisun tekeminen tapahtuu siis osana laajempaa prosessia. Sellaista kaukokatseisuuden vaatimusta, jonka pohjalta Suomen ratkaisut pitäisi nyt lyödä lukkoon, ei voi pitää vastuullisena tapana harjoittaa ulkopolitiikkaa.

Valtioviisasta on nyt malttaa. Sitä ovat osoittaneet valtionpäämiehemme kaikissa historiamme vaikeissa vaiheissa. Ajan riento on sellainen, että jo viiden vuoden kuluessa eilispäivän NATO-puheet eivät ehkä olleet edes sisäpoliittisesti nokkelia.

Siksi asiaan tulee suhtautua viileästi asiaa Suomen kansallisen edun kannalta harkiten, eikä esimerkiksi innostua vaatimaan jäsenyyttä vain sen kotimaassa suoman julkisuuden vuoksi, kuten monien suomalaistenkin poliitikkojen kohdalla on tapahtunut.

ILKKA KANERVA
7.3.1997

POLITIIKKA -SIVULLE