Päivä kaukopartiomiehen matkassa
Kesälomani aikana minulla oli miellyttävä tilaisuus viettää pitkä päivä jatkosodassa päämajan kaukopartiomiehenä taistelleen pohjoissuomalaisen sissin seurassa. Matkamme teemana oli tutustua sodan päättymisen aikoina suoritettuun ns. asekätkentään sekä käydä tutustumassa niihin maisemiin, joihin aseita kätkettiin.Tapaan aamuvarhaisella ikäisekseen erittäin hyväkuntoisen vanhan taistelijan Sotkamossa. Tarkoituksena on tutustua Liminkaan syksyllä 1944 tehtyyn asekätköön ja katsoa, josko kätkössä olisi vielä jotakin löydettävää. Mukana on muutama muu asianharrastaja sekä kaksi puolustusvoimien edustajaa. Puolustusvoimille aikanaan kuulunut omaisuushan kuuluu sille edelleenkin. Ajomatka Liminkaan kestää pari tuntia. Matkalla saamme kuulla kuinka ja miksi kätköt aikanaan tehtiin. Kysymys oli siitä, että Neuvostoliiton hyökkäysuhka koettiin todelliseksi. Vastarintaa varten evakuoitiin eri armeijan varastoista noin 32 000 miehen pääasiassa kevyt aseistus, jolla mahdollinen hyökkäys piti hinnoitella sellaiseksi, ettei neuvosto-osapuoli siihen ryhtyisi. Vaiteliaisuuden aika on ohiSyksyllä 1944 vannottu vaitiolovala ei ole enää voimassa ja nyt päämajan kaukopartiomiehet voivat kertoa vapaasti. Ja niin tuo paljon kokenut sissi kertookin. Er.P 4:ään kuuluneita Marttinan miehiä ei ole jäljellä liiaksi asti. Tiedot uhkaavat jäädä unholaan.Saamme kuulla millaista partioreissuilla oikein oli. Käsitykset partiokirjallisuudesta tutuista tuhoajapartioista osoittautuvat enemmän tai vähemmän legendoiksi. Tarkoitus ei ollut niinkään tuhota, vaan tiedustella. Tuhoamispartiot olivat toisten hommia. Olennaista oli pysyä mahdollisimman huomaamattomana ja suorittaa annettu tehtävä, joka yleensä liittyi tiedusteluun. Kertoja on kymmenen kaukopartion mies ja neljän junan räjäyttäjä. Partioretkien tapahtumat olivat monivaiheisia ja niistä riittää meille nuoremmille ihmettelemistä. ”Tähänkö ampuvat kuin sorsan” muistelee sissi miettineensä kaulaa myöten järvessä omien ja vihollisen välissä. Reppu jäiLähtö lepotulilta saattoi olla hyvinkin nopea. Eräänkin kerran saatiin kahdeksan miehen mukaan kokonaista kuusi asetta. Oli siinä tulivoimaa kerrakseen. Takaa-ajaja huuteli perään miehen nimeltä mainiten, että ”Tuu hakeen reppusi”. Sillä reissulla reppu on vieläkin. Matkanteko ei tapahtunut maantietä. Pahimmat suot ja ryteiköt oli valittava ilmitulon välttämiseksi. ”Kun viikonkin olit nälässä, alkoi se pikku hiljaa väsyttää”, muistelee tuo 40 asteen kuumeessakin partioinut veteraani.Sodan jälkeen asekätkijöitä vainosivat kommunisti-Valpon miehet. Kaikkia niitä kuulusteltiin, jotka vain kiinni saatiin. Erästäkin tultiin noutamaan vastasynnyttäneen vaimonsa vierestä sairaalasta. Siinä ei auttanut muu kuin hypätä ikkunasta ulos ja matkustaa Amerikkaan. Sillä reissulla tämä mies on vieläkin. Porukka ei pettänyt lukuunottamatta muuatta autonkuljettajana toiminutta sotamies Kumpulaista, joka myynniskeli sissien tarpeisiin varattuja muonatarpeita Oulun torilla. Sinne taisivat mennä Limingan kätköön varatut noin 1000 miehen elintarvikkeet. Limingan kätköpaikka oli myllätty hyvin kerran. Sen paikalle oli ajettu monenlaista rakennusrihkamaa, joten mukaan varatuista kolmesta miinaharavasta ei ollut apua. Joku oli tonkinut paikan. Tätä ennen oli kaiveltu esiin lähialueille tehdyt viisi muuta kätköä, kuten saimme yli 90-vuotiaalta ison talon isännältä tietää. Metsästyskivääreiksiköhöhän lienevät menneet. Toista paikkaa katseltiin Kajaanin seudulta. Kaksi kiväärilaatikkoa havaittiin kadonneiksi ja etsintä jatkuu ensi kesänä. Lähistöllä sijainneen toisen paikan päälle oli ajettu viidettä metriä maata, eikä pyhällä maalla sopinut aloittaa laajamittaisia kaivauksia. Lähistölle kätketty kaukopartio-osasto asiakirjakätkö puolestaan ei miinaharavalle itseään ilmaise. Paettiin Venezuelaan astiEnsi kesälle jää kaiveltavaksi pari rakennuksenpohjaa ja hyvällä onnella on luvassa apua Amerikasta. Sinne johti monen asekätkijän ja kaukopartiomiehen tie. Niin varmoja oltiin siitä, että kotimaahan jääneille käy köpelösti.Hyväkuntoisia ja hyvämuistisia miehiä nuo kaukopartiomiehet - ainakin ne, jotka minä olen tavannut. Heitä meitä on kiittäminen monesta. Miten heille sitten kävi. Melkoinen osa heistä meni Amerikkaan ja osan tie johti aina Venezuelaan asti. Kaikki eivät ole palanneet vieläkään, vaikka 1950-luvulta lähtien se olisi ollut mahdollista. Ei ollut enää erityisiä syitä. Muutamaa poikkeusta huolimatta he ovat selvinneet elämässään hyvin. Kuka suorittaen elämäntehtävänsä missäkin. Vielä tänäkin päivänä he kokoontuvat kerran kaksi vuodessa. Niissä kokouksissa mahtaa olla tunnelmaa. Meille nuoremmille heidän tapaamisensa opettaa paljon. Ainakin käsitys sodasta ja sen vaatimista uhrauksista muuttuu.
TIMO KERVINEN |
AJASSA -SIVULLE