Amerikkalaisdiplomaatti kiittää Suomen sodanjälkeistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa mutta arvostelee Moskovan kortin käyttöä

Politiikassaan Suomi puolusti itsenäisyyttään, länsimaisia arvoja ja puolueettomuuden uskottavaa tasoa. Suomessa kahteen otteeseen toiminut yhdysvaltalaisdiplomaatti James Ford Cooper päätyy näihin yleisiin johtopäätöksiin tuoreessa muistelmateoksessaan Asemamaana Suomi.

Cooper kiittää menestyksestä Suomen taitavia johtajia. Etenkin presidentit J. K. Paasikivi, Urho Kekkonen ja Mauno Koivisto ansaitsevat hänen mielestään korkean arvosanan toiminnastaan.

Cooper kirjoittaa kirjassaan pääasiassa hyvin myönteiseen sävyyn Suomesta, Suomen politiikasta ja suomalaisista. Hän osoittaa selvää ymmärtämystä Suomen historialliselle perinteelle Neuvostoliiton naapurina.

Kirjan julkistamistilaisuudessa torstaina Helsingissä Cooper muistutti Yhdysvaltojen tarkoituksena aina olleen tukea Suomen demokratiaa ja itsenäisyyttä. Hänen mielestään Suomessa on ollut vaikea myöntää, että juuri Neuvostoliitto oli suurin uhkatekijä Suomen itsenäisyydelle.

Cooperin näkemys Neuvostoliitosta tulee selkeästi esille kirjassa: Neuvostoliitto koettiin Yhdysvalloissa kaikissa vaiheissa suurimpana vihollisena.

...vääristi törkeästi vallan perustuslaillista tasapainoa

Tässä asiassa häneltä ei heru ymmärtämystä ainakaan presidentti Kekkoselle.

- Mielestäni se, että presidentti Kekkonen käytännössä hallitsi Suomen poliittista kenttää, vääristi törkeästi vallan perustuslaillista tasapainoa Suomessa ja jossain määrin piti pilkkanaan Suomen demokraattisesti valittuja elimiä, hän kiteyttää.

Cooper oli Yhdysvaltojen näkökulmasta tärkeällä suomalaista yhteiskuntaa esittävällä näköalapaikalla. 1970-luvun loppuvuosina hän oli Yhdysvaltojen suurlähetystön poliittisena neuvoksena eli poliittisen osaston päällikkönä.

1980-luvun puolivälissä hän oli suurlähetystön kakkosmiehenä. Sen jälkeen hän toimi vielä Pohjois-Euroopan asioiden johtajana Yhdysvaltojen ulkoministeriössä.

Työtään varten Cooper opiskeli suomen kielen ja hankki mittavan yhteysverkoston Suomen vaikuttajista. Tutustuessaan suomalaiseen elämänmenoon hän jopa hiihti 75 kilometriä pitkän Finlandia-hiihdon. Kaiken kaikkiaan Cooper korostaa, että Suomi oli hänen diplomaattiuransa mieluisin asemapaikka.

Raportteja ja haastatteluja

Selonteot ovat useimmiten hyvin yksityiskohtaisia arvioita Suomen politiikasta. Sinänsä ne eivät tuo esiin mitään mullistavaa tietoa. Ulkopolitiikan asiantuntijoille etenkin 1970- ja 1980-luvun raportit lienevät kuitenkin mielenkiintoisia, sillä niitä ei ole aiemmin julkaistu.

Cooper on myös haastatellut monia suomalaisvaikuttajia ja Suomessa toimineita yhdysvaltalaisia diplomaatteja. Näiden haastattelujen tulokset antavan oman mielenkiintoisen lisänsä kirjan sisältöön.

Haastatteluista ilmenee esimerkiksi, että kokoomuksen entinen puheenjohtaja Ilkka Suominen pitää presidentti Koiviston vaikutusta pääministeri Harri Holkeriin ja pääministeri Esko Ahoon suurena.

- He olivat hänen innokkaita seuraajiaan, ja kaikki presidentin toiveet menivät lävitse pääministerin kautta, sanoo Suominen haastattelun käännöksen mukaan.

Entinen puolustusministeri ja presidenttiehdokas Elisabeth Rehn taas kertoo Koiviston raivostuneen, kun Rehn vastusti viisumipakkoa jugoslavialaisille Jugoslavian kriisin alkuvaiheessa.
- Koivisto ei koskaan antanut minulle anteeksi. Hän ei enää kutsunut minua henkilökohtaisiin keskusteluihin, muistelee Rehn.

Cooperin mielestä on selviä esimerkkejä, että presidentti Koivisto käytti presidentin valtaa voimallisesti, mutta toisin kuin presidentti Kekkonen, kulissien takana.

Cooperin mielestä Koivisto jatkoi Kekkosen ajan ulkopolitiikkaa myötäilemällä herkästi Neuvostoliiton ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa.

Koivisto saa kuitenkin kiitosta, että hän oikaisi monia Kekkosen kauden vääristymiä Suomen sisäpoliittisessa kulttuurissa. Ylipäänsä Suomen ulkopolitiikka säilyi Cooperin mielestä muuttumattomana.

Washingtoniin lähetetyssä raportissa päädytään presidentin vaihtumisessa 1980-luvun alussa siihen, että vallanvaihdos tuo selvästi esiin Suomen pohjimmiltaan vahvat läntiset arvot ja instituutiot ja suomalaisten sitoutumisen todelliseen itsenäisyyteen ja puolueettomuuteen.

Säröjä suhteissa

Yhdysvallat ei esimerkiksi ymmärtänyt eikä hyväksynyt sitä, että Suomi pidättyi äänestämästä, kun YK tuomitsi Neuvostoliiton tunkeutumisen Afganistaniin. Sitä kitkerämmäksi Yhdysvaltojen kanta tuli, kun Suomi oli valmis tuomitsemaan Yhdysvaltojen sotilaallisen väliintulon Grenadassa.

Cooper kertoo yksityiskohtaisesti myös säröstä, joka tuli Suomen ja Yhdysvaltojen suhteisiin vuonna 1985. Vapunaattona pitämässään puheessa SDP:n puheenjohtaja ja pääministeri Kalevi Sorsa arvosteli Yhdysvaltojen SDI-hanketta eli ns. tähtien sotaa ja Yhdysvaltojen Nicaraguan-politiikkaa.

Yhdysvaltojen suurlähetystö piti puhetta sopimattomana ja yksipuolisena ja otti asian tiimoilta yhteyttä Suomen ulkoministeriöön.

- Kaiken kaikkiaan on kysyttävä, onko yleistymässä käytäntö, jossa Suomen hallitus ottaa valikoidusti kantaa asioissa, joissa Yhdysvallat ja Neuvostoliitto joko ovat vastakkain tai joista he parhaillaan neuvottelevat aktiivisesti eli ottaako Suomen hallitus kantaa kriittisesti Yhdysvaltain vahingoksi ja kehuakseen Neuvostoliiton kantoja, joiden tiedetään olevan vastoin Yhdysvaltain kantoja, kysyi suurlähetystö. Tyydyttävää vastausta ei saatu.

Välikohtaus sai suurta huomiota sen vuoksi, että se vuodatettiin julkisuuteen. Cooper vakuuttaa, että vuoto ei tullut suurlähetystä. Hän näkemyksensä mukaan vuotajina olivat ulkoministeriön keskustalaiset virkamiehet, jotka eivät voineet vastustaa Sorsan nolaamista.

Poliittiset nimitykset pahasta

Hänelle oli jo luvassa suurlähettilään paikka piskuisessa Belizessä, mutta hanke peruuntui, kun Bill Clinton voitti presidentinvaalissa George Bushin.

Cooper arvostelee selkein sanoin kirjassaan Yhdysvaltojen omaperäistä tapaa käyttää runsaasti puhtaasti poliittisia nimityksiä suurlähettiläsvalinnoissa. Hän tuo monessa kohtaa esiin, että näiltä suurlähettiläiltä usein puuttuu täysin ulko- ja turvallisuuspoliittinen kokemus.

Suomessa toimineita poliittisia suurlähettiläitä hän pääasiassa kiittelee. Kuitenkin hän kysyy, onko kyseessä viisas tapa valita suurlähettiläitä.

STT-IA
11.9.1998