Suomen hallitukset ja hallituspolitiikka sodan jälkeen, osa II: vuodesta 1966 nykypäivään

Suomen hallitukset 1966-1995: Kansanrintamia, konsensusta ja kokoomuksen oppositiotaipaleen loppu

Yhteiskunnan radikalisoituminen, vaalitulos ja hallituspohja synnyttivät oikeistossa pelkoreaktion, vasemmalla ne taas nostattivat suuria toiveita. Johannes Virolainen palautti molemmat maanpinnalle toteamalla, että "tämä hallitus ei sosialisoi mitään." Poliittisesti muutos näkyi esimerkiksi peruskoulua koskevana lakiesityksenä, josta poliittista kiistaa riitti vuosiksi eteenpäin.

Urho Kekkonen valittiin kolmannelle kaudelle vuonna 1968 ja vakiintuneen tavan mukaan myös hallitus jätti paikkansa. Koiviston I hallituksessa voimasuhteet ja hallituspohja pysyivät ennallaan.

Kansanrintamakausi merkitsi lainsäädäntötyön luonteen muutosta. Yhä intensiivisemmällä lainsäädännöllä pyrittiin kattamaan yhteiskunnan eri osa-alueet kuten kansanterveys, eläkepolitiikka, koululaitos, kulttuuri jne. Kehys- ja kehittämislainsäädännöllä luotiin myös aiemmin tuntematon suunnittelubyrokratia.

Vuonna 1966 alkanutta aikakautta on nimitetty myös tulopolitiikan aikakaudeksi. Monet taloudelliset ja rakenteelliset seikat johtivat siihen, että julkisen vallan oli syytä osallistua työmarkkinajärjestöjen kentälle. Aikakaudella monista keskeisistä yhteiskunnallisista uudistuksista päätettiin tupo-pöydissä.

Kansanrintaman eväät heikkenivät vuoden 1970 eduskuntavaaleissa, joissa voittajia olivat SMP ja toiseksi suurimmaksi puolueeksi kasvanut Kokoomus. Kun Juha Rihtniemen (kok) hallitustunnustelut kaatuivat Keskustapuolueen ja vasemmiston vastahankaan eikä porvarillinen vähemmistöhallitus presidentille kelvannut oli väliaikaisena ratkaisuna Teuvo Auran toimitusministeristö.

Kansanrintamapohjalle palattiin jälleen kesällä 1970 tällä kertaa keskustavetoisessa Karjalaisen II hallituksessa. Nyt TPSL:n sijalle olivat tulleet kansanpuolueet ja voimasuhteet porvarillisten ja vasemmistopuolueiden välillä olivat tasan.

Karjalaisen kaudella työmarkkinakriisit ja kommunistien sisäiset ongelmat vaikeuttivat hallituksen työskentelyä eikä työmarkkinoilla syntynyt UKK-sopimus pitkään tilannetta rauhoittanut. Leipomotuotteiden hintasäännöstelyn purkamisesta seurannut korppusota johti lopulta kansandemokraattien irtautumiseen hallitusrintamasta.

Karjalainen esitti eronpyyntönsä ja uusi hallitus, jossa kommunistit oli korvattu sosiaalidemokraateilla aloitti pian sen jälkeen Karjalaisen IIb hallituksena.

Vaikeudet kuitenkin jatkuivat. Hintojen noususta ja työtaisteluista johtuvia ongelmia pahensi kansainvälinen lama, joka supisti vientiä. Ammattijärjestöt eivät hyväksyneet MTK:n hinnankorotusvaatimuksia ja tilanne ajautui SDP:n ja Keskustapuolueen väliseksi yhteenotoksi.

Kriisitilanteessa presidentti ilmoitti hajottavansa eduskunnan. Hajotuksen syistä on myöhemmin keskusteltu ja muun muassa Jan-Magnus Jansson huomauttaa, että presidentillä oli pyrkimys palauttaa valtaan viiden puolueen hallitus. Jukka Nevakivi katsoo lisäksi, että Kekkonen halusi valmistautua seuraavalle presidenttikaudelle.

Hajotusvaalit 1972 eivät kuitenkaan muuttaneet olennaisesti asetelmia. Presidentin ratkaisuna oli nyt kutsua alkuperäisessä Karjalaisen II hallituksessa olleet puolueet presidentinlinnaan, mutta nämä neuvottelut eivät johtaneet tulokseen. Kysymys vapaakauppasopimuksesta EEC:n kanssa lisäsi hallitushaluttomuutta eritoten SKDL:ssa. Lopulta päädyttiin SDP:n vähemmistöhallitukseen, Rafael Paasion johtamaan ns. nappulaliigaan.

SDP:n ja Keskustapuolueen hallitukseen päästiin jälleen syksyllä Kalevi Sorsan (SDP) johdolla. Taloustilanteen parantuessa hallituksella oli varaa jälleen kalliisiinkin uudistuksiin, kuten kansanterveyslakiin ja eläkepakettiin. Tuolloin ryhdyttiin myös rakentamaan maan ensimmäistä ydinvoimalaa Loviisaan. Pitkäikäisen, vuoteen 1975 istuneen, hallituksen loppukauden rahankäyttöä hillitsi öljykriisi.

Pitkä ikä rasitti kuitenkin hallitusta. Kulumisen merkit johtivat kriiseihin ja samalla presidentin julkisuuteen saattama kirje lisäsi pessimismiä hallituksen ikää kohtaan. Lopulta hallituspuolueet kääntyivät presidentin puoleen pyytäen uusia vaaleja, jotka lopulta syyskuussa 1975 pidettiinkin. Liki puolen vuoden siirtymäkauden ajan maata hallitsi Liinamaan toimitusministeristö.

Syyskuun eduskuntavaaleissa perusasetelma suurten puolueiden kesken pysyi ennallaan. Hallituspohja laajeni vasemmalle, kun presidentin onnistui "runnata" kansandemokraatit hallitukseen. Hätätilahallitukseksi nimetty Miettusen II sai näin hoitaakseen kasvaneen työttömyyden ja heikkenevien suhdanteiden lisäksi myös hallitustyöskentelyä kriisiyttäneitä kommunistien sisäisiä ongelmia.

Lopulta budjettineuvotteluihin kaatunut hallitus sai seuraajakseen Keskustan ja kansanpuolueiden vähemmistöhallituksen sosiaalidemokraattien pitäessä sitä parlamentaarisesti toimitusministeristöä parempana vaihtoehtona. Tämä Miettusen III hallitus istui toukokuuhun 1977 saakka.

Miettusen hallituksen aikaansaama budjettisopu Kokoomuksen kanssa herätti vasemmiston, joka oli jälleen valmis herättämään henkiin kansanrintaman. Kalevi Sorsan viiden puolueen hallitus henki samaa lisääntynyttä yhteistyöhalua.

Sorsan II hallitus oli merkittävä ns. konsensus-käsitteen vakiinnuttajana. Sisäpolitiikassa pyrittiin tuolloin laajoihin, puoluekenttää ja työmarkkinoita yhdistäviin ratkaisuihin. Merkittäviksi tuolla kaudella nousivat muun muassa elinkeinoelämän elvytyspaketit.

Eduskuntavaaleissa 1979 Kokoomus sai suurvoiton. Pitkällisissä hallitusneuvotteluissa porvarillinen hallituspohja katsottiin kuitenkin liian epävakaaksi ja maan johtoon asettui perinteinen kansanrintamahallitus Mauno Koiviston johdolla.

Suotuisan taloustilanteen aikana hallitus jatkoi edeltäjänsä talouspolitiikkaa. Yhteistyötä hankaloitti puolueitten pyrkimys menoja lisääviin uudistuksiin. Hallituksen loppukaudella syksyllä 1981 presidentti Kekkonen sairastui ja joutui jättämään tehtävänsä, jolloin pääministeri Koivisto nousi hänen sijaisekseen. Tammikuussa 1982 Koivisto valittiin presidentiksi, samalla yksi kausi suomalaisen politiikan historiassa päättyi.

Kekkosen viimeisen vuosikymmenen, 1970-luvun puoluekentän tarkastelussa on syytä huomioida myös presidentti Kekkosen uudelleenvalintaa varten säädetty poikkeuslaki ja sitä seurannut kehitys.

Tarvittavan 5/6 enemmistön löytyminen eduskunnasta tammikuussa 1973 johti siihen, että puolueiden valtaosa kääntyi Kekkosen ja tämän johtaman ulkopolitiikan kannalle. Kekkosta vastustanut oikeisto osin sirpaloitui erilleen. Kun vielä 1978 presidentinvaaleissa suurimmat puolueet tukivat suoraan Kekkosta, niin ulkopoliittiset syyt eivät nyt suoraan rajoittaneet presidentin valintamahdollisuuksia hallituspohjan suhteen.

Juhani Suomen mukaan Kekkonen ei ollut sen koommin ajamassa Kokoomusta hallitukseen kuin estämässä sen hallitukseen pääsyä 1970-luvulla. Ratkaisevaa hänen mukaansa oli SDP:n jyrkkä suhtautuminen hallitusvastuuseen Kokoomuksen kanssa. Puolueiden hallitusosallistumista näyttääkin näin säädelleen niiden liittoutumakelpoisuus.

Voidaan toki pohtia myös oliko Kokoomuksen kohdalla kyse syrjinnästä, tällaista osviittaa antaa Johannes Virolaisen 1979 heittämä "juhannuspommi" eli haastattelu, jossa hän epäili, että Kokoomuksen oppositioon jättämisen taustalla ovat ns. "yleiset syyt" eli uusien yöpakkasten pelko.

Politiikka parlamentarisoituu

Sorsan III hallitus oli vielä aloittaessaan kansanrintamamuotoinen, kommunistien sisäiset riidat johtivat kuitenkin SKDL:n ulos ja näin hallitus jäi SKDL:n viimeiseksi. Sorsan III hallituskaudella käynnistettiin muun muassa valtiosääntöuudistus sekä päätettiin ympäristöministeriön perustamisesta.

SKDL:n syöksy voimistui vuoden 1983 vaaleissa, joissa hajaantunut puolue menetti liki neljänneksen edustajistaan ja vaipui lopullisesti keskisuurten puolueiden kastiin. Vaalitulos heijastui hallituspohjaan siten, että menestyneiden hallituspuolueiden - SDP, Keskustapuolue, RKP - rinnalle hallitukseen nousi vaalien voittajana ensi kertaa SMP kahdella ministerillä.

Nimitetystä Sorsan IV hallituksesta tuli siihenastisista pitkäikäisin. Samalla se aloitti uuden ajanjakson, jossa sen jälkeiset hallitukset ovat selkeään enemmistöpohjaan nojautuen istuneet koko vaalikauden.

Sorsan IV hallituksessa oli ensi kertaa ympäristöministeri ja hallituksen aikana uudistettiin ympäristölainsäädäntöä. Ympäristökysymysten nousua vauhdittivat myös eduskuntaan nousseet ensimmäiset vihreät kansanedustajat. Talouspolitiikassa hallitus ei voinut enää hyötyä inflaatiosta eikä suuriin sosiaalipoliittisiin uudistuksiin ollut varaa takavuosien tapaan. Näin lainsäädäntöhankkeet keskittyivät laadullisiin uudistuksiin kuten esimerkiksi juuri ympäristölainsäädäntöön.

Eduskuntavaaleissa 1987 Kokoomus keräsi sitten voiton, jonka turvin se päätti yli kahden vuosikymmen oppositiotaipaleensa. Punamultayhteistyö rakoili pahasti jo Sorsan IV hallituksessa ja molemmat pääpuolueet alkoivat vilkuilla Kokoomuksen suuntaan.

Vaalien jälkeen presidentti Koivisto totesi punamullan eväät syödyiksi. Hänen johdollaan hallitusyhteistyötä käännettiin SDP:n ja Kokoomuksen varaan, vaikka Kokoomus, Keskusta ja RKP jo ennen vaaleja olivat sopineet yhteistyöstä hallitusta muodostettaessa.

Hallitus muodostettiin Harri Holkerin (kok) johdolla Kokoomuksen, SDP:n, RKP:n ja SMP:n pohjalle. Näin presidentti näytti edelleen valtansa hallitusta muodostettaessa. Vaikka sinipunayhteistyö oli muodoltaan ainutlaatuinen, se ei ollut mitenkään tavaton. Pitää muistaa, että jo talvi- ja jatkosotien aikana ja niiden jälkeen Kokoomuksen ja SDP:n välille oli muodostunut aseveliakseli. Yhteistyötä oli myös puhetasolla pohjustettu jo ennen hallituksen muodostamista, näin tässä heijastuu myös SDP:n asennemuutos 70-luvulta 80-luvun puoliväliin tultaessa.

Holkerin hallituksen ohjelma oli varsin kunnianhimoinen. Se sisälsi esimerkiksi laajan työelämän uudistuksen, jolla parannettiin työntekijöiden työsuhdeturvaa, suuri verouudistus puolestaan tähtäsi verotuksen yksinkertaistamiseen ja keventämiseen. Valtiosääntöuudistuksella siirryttiin suoraan kaksivaiheiseen kansanvaaliin presidenttiä valittaessa. Hallituskauden kuluessa SMP ohjasi itsensä ulos hallituksesta, samalla se merkitsi puolueen hallituskauden loppua. Oppositiossa ollut SKDL ja SKP purettiin ja puolueiden toimintaa jatkoi Vasemmistoliitto.

Oppositiotaipaleestaan ärsyyntynyt Keskusta tavoitteli vuoden 1991 vaaleihin "veret seisauttavaa vaalivoittoa" ja sen se saikin. Sinipunahallituksen vaalitappio oli puolestaan selkeä, mutta vain SDP tulkitsi sen merkitsevän välittömästi puolueen siirtymistä oppositioon. Näin jäljelle jäi vain yksi mahdollinen hallituspohja - porvarihallitus. Se muodostettiin Esko Ahon (kesk) johdolla, mukana ensi kertaa oli myös Kristillinen liitto.

Ahon hallituksen keskeisin ja kauaskantoisin ratkaisu oli maan luotsaaminen EU:n jäseneksi. Leimallisinta hallituksen sisäpolitiikalle oli kuitenkin julkisten menojen leikkaaminen, johon valtion velan kasvu talouslaman myötä hallituksen pakotti. Tiukka budjettikuri ja menoleikkaukset ovatkin olleet sittemmin hallituksen tärkeimpänä ohjenuorana.

Porvarihallituksen kausi päättyi 1995 vaaleissa Sosialidemokraattien voittoon ja Keskustan tappioon. SDP:n hallitushalujen palauduttua lankesi muodostamistehtävä selkeästi suurimmalle eduskuntapuolueelle. Lamakauden hallitusneuvotteluissa ohjenuoraksi otettiin "työllisyyden ja yhteisvastuun hallitus."

Sateenkaarihallitukseen koottiin ennennäkemätön joukko puolueita. SDP:n ja Kokoomuksen rinnalla istuivat RKP sekä hallituksen ensikertalaiset: Vasemmistoliitto ja Vihreät. Hallituksen keskeisenä tavoitteena on ollut työllisyyden parantaminen ja julkisen velan kansantuoteosuuden kääntäminen laskuun.

1980-luvulta 1990-luvun loppuun tultaessa Suomessa näkyy selkeä hallituksen aseman korostuminen ja vahvistuminen. Suurelta osin tähän on vaikuttanut jo Koiviston kaudella alkanut kehitys, jolla presidentin valtaoikeuksia on supistettu. Ahon hallituksen aikana puolestaan poistettiin eduskunnan määrävähemmistösäännöksiä niin, että opposition oikeus panna lakeja lepäämään on oleellisilta osiltaan historiaa.

Viimeisenä vaan ei vähäisimpänä on huomattava, että jo puolentoista vuosikymmenen ajan Suomessa on totuttu pitkäikäisiin, käytännössä koko vaalikauden mittaisiin hallituksiin. Samalla hallitukset ovat heijastelleet entistä enemmän vaaleissa tapahtuneita muutoksia. Kehitys on johtanut siihen, että kamppailu hallituspaikoista ja hallituksen johtoasemasta on niinikään kovenemassa, oppositio kun on tuomittu vain neljän vuoden vallattomuuteen.

Puoluejärjestelmässä näyttää puolestaan vakiintuneen olotila, jossa kolmesta suuresta puolueesta kaksi voi keskenään muodostaa hallituksen rungon. Liittoumat näyttävät olevan riippuvaisempia yhä enemmän vaalituloksesta ja puolueiden omasta yhteistyökyvystä.

Voidaankin sanoa, että vuoden 1987 jälkeen presidentti ei enää ole aktiivisesti ohjannut hallituspohjaa haluamaansa suuntaan, vaan hallitukset ovat muodostuneet enemmän vaalituloksen, puolueiden omien näkemysten ja yhteistyökyvyn pohjalta. Tältä osin politiikan painopiste on viime vuosina siirtynyt parlamentarismin suuntaan.

PETE PAKARINEN
13.11.1998