Sähköpaimen

16.1.1998

Uutta ulkopolitiikkaa

Martti Ahtisaaren päätöksestä palkita kaksi indonesialaista korkealla suomalaisella kunniamerkillä on seurannut kummallisia - uusia - ulkopoliittisia kiemuroita.

Paimen ei muista, edes Pate Väyrysen pitkältä ulkoministerikaudelta, tilannetta jossa ulkoministerillä, presidentin luottopakilla, olisi ollut yhtään poikkiteloista mielipidettä herransa kanssa. Kellonajastakin oltiin yksituumaisia - oli oikea aika mikä tahansa.

Nyt ulkoministeri Tarja Halonen on sanonut kunniamerkkijupakasta lehtihaastattelussaan, että “Indonesian tapauksessa voidaan sanoa, että kritiikkiin on aihetta sekä ihmisoikeuskysymyksiä että Itä-Timorin tilannetta ajatellen”. Lainaus on sanatarkka.

Presidentillä on viimeinen sana kunniamerkkejä, ja arvonimiä, jaettaessa. Veikko Vennamolle ei arvonimeä suotu...

Entistäkin kummallisemmaksi Ahtisaaren edesottamuksen tekee se, että hänen esikunnassaan on erittäin taitava avustaja, Alpo Rusi. Paimen kyllä tietää, että Rusista ollaan toistakin mieltä.

Suomen ulkopolitiikassa sanat ja teot eivät enää ole yksi ja sama asia. Se on sääli. Nykyinen tilanne vahingoittaa Suomen kansainvälistä asemaa. Presidentin tärkein tehtävä on johtaa maan ulkopolitiikkaa. Nyt on mokattu.

Tunnettuna - hyvien - neuvojen jakajana Paimen ehdottaa, että presidentti linjaa mitä pikimmin oman roolinsa uudelleen: tehdään ja toimitaan niin kuin puhutaan. Tai sitten ollaan hiljaa.

Tasavallan Presidentin Uudenvuodenpuheella on pitkät perinteet. Mauno Koivisto jätti kerran tuon puheen pitämättä “kun ei ollut asiaa”. Niin olisi Ahtisaarenkin suonut viimeksi tekevän.

Presidentin jonninjoutavat Algeria- ja ihmisoikeushöpinät joutuvat outoon valoon, kun samaan aikaan palkitaan kunniamerkein aivan vastaavaan kansanmurhaan syyllistyvän maan kansalaisia.