PTT: Väestösiirtymät aluepolitiikan suurin haaste


Suomen aluepolitiikan suurin haaste lähivuosina ei ole PPT:n mukaan alueittaisten tuloerojen kaventaminen, vaikka eroja onkin, vaan tuotannon ja väestön keskittymispaine. Kansainvälisen integraation mukanaan tuoma kilpailun kiristyminen todennäköisesti voimistaa tätä suuntausta.

Harva asutus kuitenkin merkitsee, että muuttotappioalueiden kyky selviytyä elinkelpoisina talousalueina vaarantuu helposti. Suomi on tässä suhteessa Norjan ja Ruotsin kaltainen, mutta poikkeaa EU:n ydinmaista. Toisaalta mikään alue ei automaattisesti ole tuomittu taantumaan.

Aluepolitiikalla on perusteltua ja mahdollista vaikuttaa aluerakenteen kehitykseen, vaikka vallitsevan rakenteen jäädyttämiseen ei olekaan syytä eikä realistista pyrkiä dynaamisessa taloudessa.

EU:n rakennerahastopolitiikka on uuden ohjelmakauden kynnyksellä, ja tarjoaa parhaimmillaan Itä-Suomelle varsin vahvan tuen. Avainasemassa on tältä osin alueen omatoimisuus, erityisesti yrittäjyyden syntyminen.

Mutta maan muissa osissa suurista väestötappioista kärsivät - usein myös tulosasolla mitaten varsin heikot - alueet jäävät ohjelmasuunnitelmassa selvästi pienemmän tuen varaan. Samanaikaisesti kansallisessa elinkeinopolitiikassa painopiste on siirtynyt perinteisestä aluetuesta tutkimus- ja kehitystukeen ilman aluetaloudellisia tavoitteita.

Tämä saattaa olla kokonaiskasvun kannalta hyvä asia, mutta heikentää samalla taantuvien alueiden kykyä selvitä kilpailussa. Varsinkin kun koulutus- ja tutkimusyksiköiden sijainnilla on keskeinen merkitys kasvualojen tuotannon ja väestön sijoittumiselle.

Tuotanto ja väestö keskittyneet

PTT:n tutkijat Aki Kangasharju ja Antti Moisio kuvaavat Suomen aluekehityksen keskeisiä piirteitä sekä hieman pidemmällä aikavälillä että aivan viime vuosina.

Pitkän ajan kehityksen pääpiirre on henkeä kohden laskettujen tulojen alue-erojen kaventuminen ja tämän toteutuminen merkittävältä osin muuttoliikkeen kautta. Tuloerojen kaventumisen vastapuoli on siten ollut tuotannon, työllisyyden ja väestön keskittyminen. Lama katkaisi nämä trendit muutamaksi vuodeksi, mutta nyt näytetään palatun vanhalle uralle.

Kirjoittajat katsovat myös globalisoitumisen omalta osaltaan lisäävän painetta tuotannon ja väestön keskittymiseen. Aluepolitiikan keskeinen tavoiteongelma onkin kirjoittajien mukaan arvovalinta siitä, missä laajuudessa vallitsevaa ja osin voimistuvaa tuotannon ja väestön keskittymissuuntausta olisi jarrutettava tasapainoisemman aluerakenteen turvaamiseksi.

Toinen peruste aluepolitiikalle on väestösiirtymien aiheuttamien sopeutumiskustannusten vähentäminen. Tällaisista kustannuksista löytyy viitteitä kirjoittajien tarkastelemasta kuntatalouden viimeaikaisesta kustannuskehityksestä eri alueilla.

Kaikki alueet muutostilassa

Professori Peter Nijkamp Amsterdamin Vapaasta Yliopistosta analysoi erilaisten alueiden kilpailukykyä globalisoituvassa maailmassa. Hänen mukaansa kaikki maailman alueet ovat voimakkaassa muutostilassa, eikä ole lainkaan selvää, miten kullekin alueelle käy.

Syrjäalueet eivät ole automaattisesti tuomittuja taantumaan, vaan ne voivat kehittyä alueen voimavaroja hyödyntäen. Tämä edellyttää kuitenkin jälkeenjääneiden alueiden suhteellisten etujen voimakasta parantamista. Tärkeinä elementteinä ovat yrittäjyyden vahvistaminen ja syrjäisyydestä johtuvien markkinoille pääsyä ja yhteyksien luomista estävien haittojen vähentäminen.

Nijkampin mukaan ei ole olemassa yhtä reseptiä taloudellisen tehokkuuden asettamien keskittymisvaatimusten ja alueellisen tasapainon ja yhdenvertaisuuden välisen ongelman ratkaisemiseksi. Nijkamp toteaa, ettei perinteinen kasvukeskusajattelu ole ollut erityisen onnistunutta. Hän korostaa sen sijaan alueiden verkottumisen ja yrittäjyyden tärkeyttä.

Jälkeenjääneiden alueiden kehittymisen välttämätön edellytys on alueiden oman roolin selvä voimistuminen. Alueellisten viranomaisten on Nijkampin mukaan "asetuttava alueellisen johtokunnan rooliin schumpeteriläisen yrittäjyyden hengessä".

Asutuksen säilyminen

Tutkija Jan Mønnesland Norjan kaupunki- ja aluetutkimuslaitoksesta (NIBR) kuvaa Pohjoismaiden aluepolitiikkaa ja sen muutoksia ETA- ja EU-sopimusten jälkeen. Pohjoismaiden hallitseva piirre on harva asutus ja pitkät etäisyydet. Nämä aiheuttavat luonteeltaan pysyviä haittoja laajoille alueille.

Harvan asutuksen vuoksi muuttotappiot myös uhkaavat nopeasti alueiden asuttuna pysymistä. Asutuksen säilyminen maan eri osissa onkin Mønneslandin mukaan ollut Pohjoismaisen aluepolitiikan keskeinen tavoite.

Erityisen korostunut se on ollut Norjassa. EU:n rakennerahastopolitiikka lähtee sen sijaan tilapäisiksi tulkittujen rakenneongelmien lievittämisestä yleensä verraten tiheästi asutuilla alueilla. Ymmärryksen saaminen väestötavoitteille on Mønneslandin mielestä keskeistä Pohjoismaiden aluepolitiikan kehittämiselle EU-oloissa.

Apua itseapuun

EU:n aluepolitiikan tavoitteista ja keinoista uudella rakennerahastojen ohjelmakaudella 2000-2006 kirjoittaa johtaja Elisabeth Helander EU:n komissiosta. Myös Helander korostaa EU:n tukipolitiikan eroa perinteiseen Pohjoismaiseen aluepolitiikkaan. Kyse on määräaikaiseksi tarkoitetusta "avusta itseapuun".

Nyt meneillään olevaan ohjelmakauteen nähden suurin uudistus on tavoitteiden vähentäminen kolmeen. Samalla pyritään entisestään vahvistamaan jäsenmaiden ja erityisesti niiden alueiden roolia aluepoliittisten toimien suunnittelussa ja toimeenpanossa.

Pääosa tuesta kohdentuu 1-tukialueelle, kuten tähänkin saakka. Suomen kannalta on tärkeää nykyisen 6-alueen sisällyttäminen 1-alueeseen, joskin varsinaista 1-aluetta alhaisemmalla tukitasolla. Vaikka rakennerahasto-ohjelmista saadut kokemukset Suomessa ovat Helanderin mukaan pääosin myönteisiä, parantamisen varaa hänen mielestään kuitenkin on.

Suurin ongelma näyttäisi olevan hankkeiden pirstoutuminen. Myös seurannassa on Helanderin mielestä ollut selvästi pulmia.

Kehityserojen tasoittaminen heikentynyt

PTT:n tutkija Jukka-Pekka Kataja tarkastelee yritystoiminnan julkista rahoitusta eri alueilla EU-jäsenyyden aikana. Artikkelissa kiinnitetään huomiota rahoitushankkeiden varsin erilaiseen käynnistymiseen maan eri osissa. Ulkoisten tekijöiden ohella alueen yleinen kehittämisilmapiiri on Katajan mukaan tärkeä erojen syy.

Kataja ottaa esille myös rahoituksen suuntautumisen pois alueperustein myönnetyistä yritystuista tuotekehityksen ja teknologisen kehityksen rahoittamisen suuntaan.

Kun pääosa jälkimmäisen tuen kohteista on Uudellamaalla ja muutamassa muussa maakunnassa, tukien painopisteen muutos on heikentänyt kehityserojen tasoittamistavoitteen toteutumista.

Kehitysaluepolitiikka ylösalaisin

Kansallisen aluepolitiikan muutoksia EU-aikana arvioi myös maakuntajohtaja Esa Latva-Rasku, joka tarkastelee aluepolitiikkaa Etelä-Pohjanmaan näkökulmasta.

Hänen voimakkaasti ilmaistu kantansa on, että perinteinen kehitysaluepolitiikka on resurssien uudelleenjaolla käännetty ylösalaisin kehittyneiden alueiden tueksi. Erityisen ongelmallinen monien maakuntien ja varsinkin Latva-Raskun edustaman Etelä-Pohjanmaan kohdalla on ammatti- ja korkeakoulutuspaikkojen vähäisyys.

Tästä on hänen mukaansa muodostumassa pysyvä haitta alueille, joiden väestö on jo ennestään keskimääräistä huonommin koulutettu.

Maatalouden kannattavuuden huonontuminen siirtymäkauden tukien vähentyessä, ja erityisesti jos Agenda 2000 toteutuu, heikentää myös selvästi tulonmuodostusta maatalousvaltaisissa maakunnissa kuten Etelä-Pohjanmaalla.

Pohjois-Karjala - moderni erämaa?

Pohjois-Karjalan liiton maakuntajohtaja Tarja Cronbergin kirjoituksen lähtökohta on nuorten ja työkykyisten voimakas muutto Pohjois-Karjalasta ja muilta syrjäalueilta kasvukeskuksiin. Tämän vuoksi väestön ikärakenne muuttuu nopeasti epäedulliseen suuntaan. Ns. huoltosuhteen heikkeneminen aiheuttaa suuren paineen alueen kuntien mahdollisuuksille huolehtia palveluista.

Aluekehityshankkeilla on Cronbergin mukaan mahdollista vaikuttaa kehitykseen merkittävästikin. Suurin pulma on kuitenkin aika. Perinteiset työpaikat katoavat nopeammin kuin uusia kyetään luomaan.

Latva-Raskun tavoin Cronberg nostaa esille maataloustyöpaikkojen, mutta myös säästöpolitiikasta seuranneen julkisen sektorin työpaikkojen vähenemisen merkityksen.

Pohjois-Karjalasta on kirjoittajan mielestä nykymenolla tulossa pääosin asumaton korkean teknologian saarekkeita ja metsäntutkimusta sisältävä moderni erämaa.

FF-IA
19.6.1998

POLITIIKKA -SIVULLE