Kokoomus itsenäisessä Suomessa, osa I - Vanhalta ylioppilastalolta presidentin linnaan


Lokakuun 9. päivänä 1918 eduskunta valitsi Suomelle kuninkaaksi Hessenin prinssi Friedrich Karlin, josta piti tulla Väinö I. Eduskunta ei suinkaan ollut yksimielinen valinnassaan. Monarkiaa kannattivat selvästi vanhasuomalaiset ja RKP, kun taas maalaisliitto ja osa nuorsuomalaisista vastusti sitä.

Ajatus kuninkuudesta ja sen mukanaan tuomasta lujasta hallitusvallasta repivän sisällissodan jälkeen heräsi voimakkaana saksalaissuuntauksen hallitsemissa konservatiivissa porvarillisissa piireissä. Niinpä ns. tynkäeduskunta, josta puuttui SDP:n edustajat yhtä lukuunottamatta, valitsi Friedrich Karlin Suomen kuninkaaksi.

Kuningaskysymys hajottaa porvaririntaman

Vaali herätti epäilyksiä sekä Suomessa että ulkomailla. Vuoden loppua kohti kävi selväksi, että länsivallat eivät tunnustaisi Suomen itsenäisyyttä, jos maata hallitsisi saksalainen ruhtinas. Kuninkuus kävi mahdottomaksi etenkin kun Saksa hävisi sodan ja antautui marraskuussa.

Friedrich Karl luopui lyhytaikaiseksi jääneestä kuninkuudestaan joulukuussa näkemättä koskaan valtakuntaansa.

Kuningaskysymyksellä oli Suomen sisäpolitiikkaan suuri vaikutus. Katkera kuningaskiista repi rikki vapaussota-sisällissodan yhteenliittymän, punaisia vastustaneen porvaririntaman, sekä hajotti vanhasuomalaisen ja nuorsuomalaisen puolueen.

Vanhasuomalaisten enemmistö oli monarkian kannalla ja heihin liittyi myös runsaasti nuorsuomalaisia. 8. päivänä joulukuuta tasavallan kannattajat ja saksalaissuutauksen vastustajat perustivat oman puolueen niukalla äänten enemmistöllä, joka sai nimekseen Kansallinen edistyspuolue.

Sen keulahahmoksi nousi K.J. Ståhlberg. Puolueen kannattajat olivat lähinnä nuorsuomalaisia, mutta mukana oli myös vanhasuomalaisia. Vaaleissa 1917 viisi paikkaa saanut kansanpuolue liittyi myös uuteen puolueeseen.

Kansallinen kokoomuspuolue perustetaan

Vanhan puoluejaotuksen hajotessa myös monarkiaa kannattavat vanhasuomalaiset ja nuorsuomalaisten itsenäisyysmiehet yhdistivät voimansa. Nämä ryhmät ryhtyivät valmistelemaan yhteistoiminnan aikaansaamista lujaa hallitusvaltaa kannattavien voimien kokoamiseksi. Tässä tarkoituksessa valittiin nelihenkinen toimikunta valmistelemaan yleistä kokousta.

Toimikunnan jäsenet, Hugo Suolahti, Ernst Nevanlinna, Kyösti Haataja ja K.R. Brotherus, kutsuivat koolle kokouksen Vanhalle ylioppilastalolle joulukuun 9. päivänä 1918.

Paikalle saapui yli 600 henkeä, jotka perustivat "porvarillisen yhteispuolueen, jonka tarkoituksena oli koota yhteen kaikki yhteiskuntaa rakentavat piirit". Valittu väliaikainen puoluehallitus valitsi uuden Kansallisen Kokoomuspuolueen puheenjohtajaksi Hugo Suolahden.

Kokous hyväksyi puolueelle sen ensimmäisen ohjelman, jonka keskeinen vaatimus koski hallitusmuotoa. Kokous katsoi monarkian olevan edelleen parhaan hallitusmuodon uudelle valtiolle. Hallitusmuotokysymys ei saanut puolueen toivomaa ratkaisua ja tähän varauduttiinkin puolueohjelman tarkistuksessa helmikuussa 1919. Tältä perustalta presidentille saatiin kuitenkin varsin laajat valtaoikeudet.

Kansallisuusaatetta ja sosiaalireformismia

Hallitusvallan lujuuden korostaminen kokoomuksen ideologiassa liittyi erottamattomasti puolueen suomalaiskansalliseen aateperintöön. Liberaalista, valtion tehtäväkenttää supistavaa käsitystä ei tuolloin hyväksytty. Valtiolla oli edelleen hegeliläisen kansallisuuskäsityksen mukaan korkeampia tarkoituksia kansan elinehtojen ja kansallisen kulttuurin kehittämiseksi.

Yhteiskunnallisilla uudistuksilla oli välinearvo juuri valtion ja yhteiskunnan lujittamisessa sekä kansan aineellisen ja henkisen tason kohottamisessa. Tämä edellytti mm. oppivelvollisuuden säätämistä, joka toteutuikin. Kielikysymyksessä kokoomus oli voimakkaasti suomalaisen puolueen linjoilla ja tämä kärjistyi etenkin 20- ja 30-luvun kielitaistelussa ja Helsingin yliopiston suomalaistamisessa.

Sosiaalipoliittisilta osiltaan ensimmäiset ohjelmat olivat suomalaisen puoleen perintönä sosiaalireformistisia. Torpparilaissa edellytettiin säädettäväksi torppien ja mäkitupa-alueiden lunastamista vuokraajien omiksi. Työväenasioissa painotettiin erityisesti työväestön asunto-olojen parantamista.

Verot kiinnostivat jo 1919

Vuoden 1919 ohjelman näkemys veroista oli korostetun sosiaalinen. Kokoomus vaati ja sai läpi progressiivisen tulo- ja omaisuusverotuksen sekä välillisten verojen järjestämisen niin, että "vähävaraisia kansanluokkia rasitetaan niin vähän kuin mahdollista, samalla kun varakkaiden kansanluokkien ylellisyystavarat pannaan tehokkaan verotuksen alaisiksi".

Tällä veropoliittisella ohjelmalla tähdättiin hallitusvallan lujittamiseen. Suuret verotulot luonnollisesti kasvattivat valtion toimintaedellytyksiä.

1920-luvun konservatismi

1920-luvun alussa kokoomuspuolue siirtyi aatteellisesti konservatismiin. Vuoden 1920 ohjelmatarkistuksen jälkeen puolueen keskeiset periaatteet pysyivät voimassa vuoteen 1957 saakka.

Uudet voimat korostivat perityn yhteiskuntajärjestyksen säilyttämistä ja lujan hallitusvallan merkitystä. Myös talouselämän intresseihin alettiin kiinnittää entistä enemmän huomiota.

Venäjän kysymys

Tämä suuntaus konservatismiin kiteytyi osittain suhtautumisessa Neuvosto-Venäjään ja se myös aiheutti erimielisyyksiä puolueessa. Vastakohtaisuus oli perua jo suomalaisen puolueen ajoilta.

Puolueen vanhasuomalaiset, jotka olivat olleet ennen itsenäistymistä myöntyvyyssuunnan kannalla suhtautumisessa venäläistämistoimenpiteisiin, tekivät eron tunteiden ja poliittisen realismin välillä. Aktiivista vastarintaa kannattaneet nuorsuomalaiset taas ajoivat heimoaatetta ja heimokansojen auttamista. Tämä osa puolueesta piti vuonna 1920 solmittua Tarton rauhaa häpeällisenä.

Vuoden 1919 eduskuntavaaleissa kokoomus oli vain niukasti edistyspuoluetta suositumpi saaden 28 paikkaa, kun edistyspuolue sai 27 paikkaa. Jälkimmäisen kannatus alkoi pian hiipua, vuonna 1929 se sai enää 7 paikkaa. Kokoomuksen kannatus vaihteli 20-luvulla 28:n ja 38:n välillä.

Sivistyneistön, elinkeinoelämän ja varakkaampien maanviljelijöiden puolueena kokoomuksella oli kuitenkin enemmän vaikutusvaltaa kuin sen koko parlamenttipuolueena olisi edellyttänyt.

Suhde Lapuan liikkeeseen

Kommunistit kiihdyttivät toimintaansa koko 20-luvun ajan. Kommunismin vastaisesta taistelusta muotoutui olennainen osa kokoomuksen toimintaa. Kommunistien toiminta johti Lapuan liikkeen ja oikeistoradikalismin syntyyn. Perustuslaillisuudesta ja demokratiasta käytiinkin todellinen kamppailu 20- ja 30-luvuilla.

Lapuan liike alkoi radikalisoitua etenkin kesäkuun 1930 kokouksensa jälkeen. Ensimmäinen suuri väkivallan teko oli Työn Äänen kirjapainon tuhoaminen 28.3. Vaasassa alkaneen oikeudenkäynnin aikana yli 2000 lapualaista kokoontui osoittamaan sinne mieltään. Asianajaja Asser Salo muilutettiin, mutta hän onnistui pakenemaan.

Kesä-heinäkuussa maassa oli kaksi valtakeskusta, joista Kyösti Kallion vähemmistöhallitus ei ollut juuri voimakkaampi. Vallan ottaminen lapualaisten käsiin oli selkeä mahdollisuus ja juuri tähän liikkeen ääripää tähtäsi.

Terrori yltyi vuoden 1930 kesällä. Lapualaiset muiluttivat 254 henkeä ja murhasivat kolme vasemmistolaista. Hallitus joutui taipumaan painostuksen edessä ja kriminalisoi kommunistien toiminnan. Hallitus vaihdettiin saman tien ja pääministeriksi tuli kokoomuslainen P.E. Svinhufvud.

Pesäero oikeistoradikalismiin

Vuoden 1930 ennenaikaisissa "lapualaisvaaleissa" kokoomus sai suurvoiton ja lisäsi paikkansa 42:een. Tilanne maassa ei kuitenkaan rauhoittunut. Lapualaisten riehunta johti lopulta Mäntsälän kapinaan 27.2.-6.3.1932. Presidentti Svinhufvudin arvovalta ja radiopuhe sai kapinahankkeen kuivumaan kokoon verettömästi ja Lapuan liike lakkautettiin. Sen tilalle perustettiin Isänmaallinen kansanliike.

Kokoomuksessa suhtautuminen IKL:een jakautui kahtia myönteiseen ja kielteiseen. Vuoden 1933 kokoomus oli vaaliliitossa IKL:n kanssa ja tämän isänmaallisen vaaliliiton yhteiseksi paikkamääräksi saatiin vain 32. IKL:n eduskuntaryhmään näistä järjestäytyi 14, joten kokoomukselle jäi vain 18 edustajaa.

Katastrofaalinen vaalitulos heikensi kokoomuksen oikeistojohdon asemaa ja keväällä 1934 puolueen puheenjohtajaksi valittiin J.K. Paasikivi. Syksyllä 1935 kokoomuksen puoluekokous totesi, ettei yhteistyölle IKL:n kanssa ole edellytyksiä. Puolueen ohjelmaan kirjattiin fasismin vastainen kanta.

Olemalla yhteistyössä lapualaisten ja IKL:n kanssa kokoomus pelasi itsensä ulos oikeiston johtoasemasta ja hallituspolitiikasta vuosiksi 1932-39. Maata hallitsivat punamultakoalitiot. Kokoomuksen varoituksista huolimatta varustautuminen laiminlyötiin ja "Malli-Cajander" maksettiin kaatuneina.

Kokoomuslainen presidentti

Helmikuun 16. päivänä 1931 suoritetussa kolmannessa äänestyksessä Suomi sai ensimmäisen kokoomuslaisen presidentin. Valitsijamiesvaaleissa Svinhufvudin vastaehdokkaina olivat SDP:n Väinö Tanner, edistyspuolueen Ståhlberg ja maalaisliiton Kallio.

Ratkaisevalla kolmannella kierroksella vastakkain olivat Ståhlberg ja Svinhufvud. Ratkaisijaksi nousi maalaisliito, joka äänestyksen jälkeen päätyi kannattamaan Svinhufvudia. Hänet valttiin niukimmalla mahdollisella enemmistöllä 151-149.

Svinhufvud loi maineensa tiukkana laillisuusmiehenä Venäjän sortoa vastaan. Vuosina 1914-17 hän oli karkotettuna Siperiassa. Palattuaan hän nousi itsenäisyyssenaatin johtoon. Hän oli monarkian kannattaja ja Saksan kukistuttua hänen hallituksensa erosi joulukuussa 1918.

Lapuan liike nosti hänet pääministeriksi ja vuoden 1931 presidentinvaaleissa hän oli kokoomuksen ehdokkaana. Svinhufvud noudatti tiukkaa laillisuuslinjaa suhteessa Lapuan liikkeeseen ja lakkautti sen.

Periaatteellisista syistä hän sulki SDP:n pois hallitusvastuusta, jolloin SDP:n päämääräksi tuli estää hänen uudelleenvalintansa. Vuonna 1937 hän hävisi Kalliolle 177-104 ja vetäytyi yksityiselämään.

ILKKA AHTOKIVI
20.11.1998

POLITIIKKA -SIVULLE