Koivisto halusi vaientaa kokonaan keskustelun Karjalan palauttamisesta

Kekkonen tunnusti pahimmaksi epäonnistumisekseen Karjalan kysymyksen

Kantee on tutkinut miten sodanjälkeiset presidenttimme ovat suhtautuneet Suomelta riistettyjen alueiden palauttamiseen ja selvittänyt, että tyytymättömyys Kekkoseen johtui siitä, että Kekkosen toimista tiedettiin vain hyvin suppeassa piirissä.

- Yksi Kekkosen luottomies sanoi minulle muutama viikko sitten, että pahimpana epäonnistumisenaan työssään Suomen ulkopolitiikan johtajana Kekkonen piti sitä, ettei hän onnistunut saamaan Karjalaa takaisin, Kantee totesi taannoin esitelmöidessään Loviisassa.

Karjalaisten tyytymättömyys Kekkoseen kärjistyi syyskuussa 1967, kun hän kieltäytyi vastaanottamasta Karjalan Liiton kirjelmää ja suhtautui tylysti liiton edustajiin.

Myös Paasikivi teki Kanteen mukaan jatkuvasti töitä saadakseen vanhat rajat voimaan. Paasikivi lähti siitä, että YYA-sopimuksen uusimisesta olisi saatava kompensaatiota Neuvostoliitolta.

Tärkeimpänä hän piti aluekysymyksiä. Pohjoismaiden neuvoston ja YK:n jäsenyys olivat hänelle Kanteen mukaan aluekysymysten rinnalla toisarvoisia asioita.

Koivisto halusi Kanteen mukaan vaientaa koko Karjalan palauttamisesta käytävän keskustelun ja suhtautui anteeksipyytävästi, kun asia nousi esille venäläisten läsnäollessa.

- Aluekysymyksissä Paasikivi taas asetti ensisijalle Karjalan palauttamisen. Porkkalan hän mainitsee päiväkirjassaan vasta kesäkuussa 1955, silloinkin kysymysmerkillä varustettuna. Jo heinäkuussa 1952 Paasikivi mainitsee sanoneensa pääministeri Kekkoselle, että Karjalan palauttamisen voisi ottaa esille, kun ystävyyssopimus tulee uusittavaksi, Kantee kertoo.

Karjala Porkkalaa tärkeämpi

Matkaa valmistellessaan Kekkonen keskusteli suurlähettiläs Lebedevin kanssa. Siinä hän Kanteen mukaan tähdensi, että Karjala on suomalaisille paljon tärkeämpi kuin Porkkala.

Karjalan palauttaminen oli Kanteen mukaan Kekkosen tavoitteena koko hänen pitkän presidenttikautensa ajan. Omissa muistiinpanoissaan hän nimittää sitä "suureksi asiaksi".

- Tultuaan valituksi tasavallan presidentiksi helmikuussa 1956 Kekkonen hahmotteli linjaansa Karjala-kysymyksessä kirjeessään luotetulle ystävälleen uskoen, että "onnen päivän koitto ja riemun suuri soitto kerran kajahtaa". Tämän hän kertoi olevan suuren unelmansa ja vaikka hän ei näkisi sen koskaan toteutuvan, niin hän painotti, että "jokainen työ on tärkeä kun siihen pyritään", Kantee sanoo.

Kanteen mukaan Kekkonen laski alussa Saimaan kanavan varaan. Hän oli täysin tietoinen, ettei kanava ollut talouselämälle merkityksellinen. Tärkeintä hänelle oli oven avautuminen sitä kautta rajan siirtoon. Saimaan kanavaa koskevat neuvottelut kuitenkin olivat hankalat, ja lopputulos epätyydyttävä.

Yöpakkaset ja noottikriisi estivät Kekkosen ponnisteluja Karjalan palauttamisen hyväksi hetkellisesti. Nikita Hrushtsevin presidenttikaudella asia taas tuntui etenevän, mutta Hrushtsevin kaatuminen oli paha takaisku Kekkosen pyrkimyksille.

- Se ei Kekkosen ponnisteluja lopettanut. Keskeisenä argumenttina hänen toimissaan Karjalan palauttamiseksi oli nyt Saksan kysymys. Aina kun NL:n taholta ehdotettiin Suomelle DDR:n tunnustamista, Kekkosen vastaus oli sama: Kyllä, mutta sen hinta on Karjala.

"Koivisto haluton keskustelemaan"

- Helsingin Sanomille antamassaan haastattelussa ennen Mihail Gorbatshovin Suomen vierailua Koivistolta kysyttiin otetaanko kysymys Karjalan palauttamisesta esille tapaamisessa. Koivisto vastasi: "ei. Me olemme tehneet kolme rauhansopimusta. Asia on ihan selvä, Kantee kertoo.

Yhtä kielteisesti Koivisto Kanteen mukaan vastasi Jaakko Okkerille Uudessa Suomessa pari vuotta myöhemmin. Sillä kertaa hän totesi, että olemme menettäneet Karjalan kahdessa hävityssä sodassa. Kanteen mielestä molemmat vastaukset ovat tarkoitushakuisia osatotuuksia.

Koiviston haluttomuutta ottaa esille kysymys pakkoluovutettujen alueiden palauttamisesta osoittaa Kanteen mielestä myös se, että NL:n hajoamisprosessin ollessa käynnissä hän lähetti ulkoministerin varta vasten Moskovaan ilmoittamaan, ettei Suomi ole kiinnostunut menettämiensä alueiden palauttamisesta.

- Näin siitä huolimatta, että esim. Yhdysvaltain ulkoministeri Baker lausunnossaan maaliskuussa 1991 mainitsi Yhdysvaltain tunnustavan NL:n rajat sellaisina kuin ne olivat vuonna 1939. Lausunto joka julkaistiin näyttävästi myös silloisessa Pravdassa, Kantee ihmettelee.

- Muistelmissaan Koivisto arvioi, että kun Karjalan palauttajat eivät saa tukea toiminnalleen, se nyykähtää. Arvio on jo nyt osoittautunut vääräksi, Kantee lisää.

STT-IA
23.1.1998