Erottaako perustulo liberaalit valtionhoitajista?



Kannustaako joutilaisuuteen vai työntekoon? Perustulon puoltajat ja vastustajat käyttävät samoja käsitteitä yhtäläisen sekaisin. Kun höpinää perkaa, löytyy taustalta kuitenkin vääntö liberaalin sosiaalipolitiikan ja konservatiivisen sosialidemokratian välillä.


Työmoraalin ja kannustavuuden ympärillä vellova puhe kätkee alleen käsitykset valtion ja yksilön suhteesta. Tarvitaanko valvontaa, holhousta ja ohjausta vai kevennetäänkö järjestelmää? Rintamalinjat ovat kiintoisia vanhan vasemmiston ja konservatiivien linnoittautuessa nykyjärjestelmän taakse liberaaleja ja uusvasemmistoa vastaan.

Kun vielä vuosikymmen sitten kansalaispalkkakeskustelu sitoutui enemmän uusvasemmistolaiseen traditioon työstä vapautumisen teemalla, on tämän vuosikymmenen keskustelussa vahva liberalistinen suuntaus. Työhön kannustava perustulomalli saakin paljossa kiittää 80-luvun hyvinvointivaltiokriitikkoa ja monetaristitaloustieteilijä Milton Friedmania.

Kansalaisvarallisuuden osinko

Perustulon juuret ovat palautettavissa jo 1930-luvun Yhdysvaltoihin, jossa keynesiläiset taloustieteilijät pohtivat taloussuunnittelun periaatteita.

Brittimajuri Clifford Douglas nosti tuolloin esiin ajatuksen työllä syntyvästä kansallisvarallisuudesta, jonka osingoista kuuluu jokaiselle kansalaiselle yhtäläinen osa. Social Credit- liike sai suosiota muun muassa Kanadassa, mutta jäi lopulta keynesiläisyyden jalkoihin.

Toisen maailmansodan jälkeen sosiaalinen osinko jäi William Beveridgen jalkoihin. Hänen pohjaltaan myös Suomessa sosiaaliturvajärjestelmät rakennettiin syy- ja ansioperustalle.

Punamultahallitusten ja tulopoliittisten kokonaisratkaisujen myötä Suomeen kudottiin 60- ja 70-luvuilla sosiaaliturvan verkko, joka perusteiltaan pitää tai pettää yhä vieläkin. Sosialidemokraatit kantavat yhä kunniaa, jos kohta syytäkin saavutuksesta.

Eräät sosiaaliturvan ongelmat nähtiin kuitenkin jo 70-luvulla niin vasemmalla kuin oikeallakin - puhe kansalaispalkasta alkoi.

Sosiaalivaltion kritiikki ja puolustajat

Puhujien ja pohtijoiden aktiivisempaan joukkoon kuului tuolloin muun muassa Kokoomuksen Opiskelijaliitto Tuhatkunta, jossa kenties ensimmäisenä puoluepolitiikan piirissä moista ajatusta mietittiin.

Kritiikkiin kuului 80-luvulle saakka sosiaaliturvajärjestelmän holhoavuus ja sen pirstaleisuus. 90-luvun laman myötä huomio on kiinnittynyt järjestelmän kustannuksiin ja kannusteongelmiin.

Uusvasemmistolaisessa kritiikissä nähtiin olennaisena lähinnä palkkatyöstä vapautuminen. Kansalaispalkan tuoma taloudellinen suoja antaisi työntekijälle voimaa työnantajaa vastaan.

Kritiikin suunnasta on löytynyt ja löytyy yhä myös perustulon kiivain vastustaja - ay-liikkeeseen sitoutunut sosiaalidemokratia. Sosiaaliturvajärjestelmän muuttaminen on erityisen vaikeaa järjestelmän rakentajille. Työmarkkinoiden puolella perustulon on pelätty vaikuttavan sekä järjestäytymisasteeseen että ansioturvajärjestelmään.

Myös kokoomuksessa elävä konservatiivinen kansalaispalkan vastustus on rakentunut perinteisesti "ken ei työtä tee, sen ei syömänkään pidä" -ajattelulle. Vastikkeettomia etuuksia voidaan sen mukaan myöntää vain perustellusta syystä - mieluusti ei silloinkaan. Kritiikkiä on siivittänyt myös järjestelmän oletettu kalleus - hintoja on yhtä monta kuin laskijoitakin.

Keskustan piirissä perustulo on ajatuksena ollut helppo niellä, sillä historiallisesti puolue on aina puolustanut perusetuuksia ansioturvan edelle. Jälkimmäiset kun eivät yleensä ole viljelijäväestöä hyödyttäneet. Sinällään perustulo tai kansalaispalkka ei kuitenkaan ota kantaa ansioturvaan - päinvastoin on luultavaa, että perustulon myötä ansioturvan merkitys ja tarve saattaisi jopa kasvaa.

Kun tällä hetkellä perustuloa ajavat nuorsuomalaiset, keskusta, vihreät ja vasemmistoliitto, niin voidaankin sanoa, että uusvasemmistolaisuus ja liberalismi ovat löytäneet toisensa. Vihreissä ja keskustassa sekoittuu vielä molempia perinteitä. Vastassa puolestaan on perinteinen vasemmisto ja konservatiivit - nykyisen hallituspohjan ydin.

Vielä enemmän pelkistäen voisi sanoa, että perustulo on yksi vedenjakaja valtion sääntelyyn ja ohjaukseen uskovan konservatiivisen politiikan ja yksilökeskeisen liberalismin välillä.

Friedman ja negatiivinen tulovero

Kiintoisimpia perustulon teoreetikkoja on hyvinvointivaltion kriitikko, neoliberaali taloustieteilijä Milton Friedman. Teoksessaan Vapaus valita hän hahmotteli 1980-luvun alussa negatiivisen tuloveron mallia.

Friedmanin mallissa tietyn tulorajan alapuolelle jäävät henkilöt saavat hyvityksenä laskukaavalla, joka on "minimitulotaso - tulot x veroprosentti". Jos minimitulotaso on 2000 markkaa kuussa, niin tuhat markkaa ansaitseva saisi veroprosentin ollessa 30 käteensä 1700 markkaa. Kokonaistulot olisivat esimerkissä 2700 markkaa kuussa.

Friedmanin kantavina ideoina on synnyttää voimakas kannuste työntekoon ja samalla vähentää voimakkaasti sosiaaliturvaan liittyvää byrokratiaa. Hän korostaakin, että malli toimii vain, jos korvaa muiden erityisohjelmien joukon, "hyvinvointiohjelmien lumppusäkin".

Mallia pohdittiin Yhdysvalloissa 1970-luvun presidenttien - Nixonin, Fordin ja Carterin - toimesta. Poliittiset paineet vesittivät joka kerta ehdotukset niin, että negatiivisesta tuloverosta olisi joka kerta tullut vain järjestelmän lisäys ja siten myös tehoton kustannuslisä. Ei ihme, että Friedman puhuikin kongressille Nixonin mallia vastaan jo vuonna 1969.

Friedmanin osoittamat vaarat ovat meilläkin olemassa. Muiden järjestelmien lisänä perustulo menettää tehonsa ja jäljelle jää vain kustannus. Tilkkutäkin paikkaajaksi siitä ei ole, mutta ovatkohan kaikki ajatusta kannattamaan ajautuneet tämän huomanneet?

Soininvaaran malli

Osmo Soininvaara perustelee omaa perustulomalliaan työnteon kannustamisella ja tunnustautuu näin lähinnä friedmanilaisen perinteen jatkajaksi. Liekö muistuttamisen arvoista, että Soininvaara on puoluekannaltaankin entinen liberaali. Hän itse esittelee malliaan juuri negatiivisen tuloveron avulla.

"Perustulo ei maksa joutilaisuudesta sen enempää kuin nykyjärjestelmä, pikemminkin päin vastoin. Ero nykyiseen toimeentulotukeen pohjautuvaan järjestelmään on siinä, että tukea maksetaan, vaikka ei olisikaan tyystin joutilas ja vieläpä niin, että omista ponnisteluista koituu jotain hyötyä. Kunnolla toteutettu perustulo merkitsee myös rakenteellista subventiota sekä osa-aikatyölle että matalapalkka-aloille", maalaa Soininvaara.

Nuorsuomalaisten perustulomalli perustuu niinikään selkeästi negatiivisen tuloveron varaan. Se on viritetty 2500 markan tasolle ja 40 prosentin veroasteelle. Nusut epäilemättä myös tiedostavat mallinsa liberaalin aatetaustan.

Keskusta puolestaan julisti tällä viikolla, että se haluaa seuraavissa hallitusneuvotteluissa ottaa perustuloajattelun yhdeksi lähtökohdaksi sosiaaliturvan uudistamiseen. Perustavoite tulee olla se, että työn tekeminen aina kannattaa, julisti keskusta.

Puolue tulee julkistamaan oman perustulomallinsa syksyn aikana. Keskustan keinovalikoimissa ovat ainakin pienituloisten verojen alentaminen, työnantajan välillisten kulujen porrastaminen sekä sosiaaliturvan ja pienten työtulojen joustava yhteensovittaminen.

Vasemmistoliitto julistaa tavoiteohjelmassaan, että puolueen tavoitteena on uudistaa sosiaali- ja työllisyyspolitiikkaa kansalaistulo- ja kansalaispalkkamallien avulla. Liberaalista negatiivisen tuloveron mallista vasemmistolaisen kansalaispalkkanäkemyksen erottaa lähinnä korkeamman bruttoveroasteen - ja sen myötä myös korkeamman tukitason - preferoiminen.

Perustulon hinta

Perustulon hinnasta on monia näkemyksiä, jotka lähinnä riippuvat paitsi laskijasta myös tuen suuruudesta ja niistä eri järjestelmistä, joita sillä korvataan.

"Koska perustulo ei jaa rahaa sen enempää, se ei myöskään tule kalliimmaksi. Koska perustulo kannustaa ja vähän pakottaakin omiin ansiotuloihin, se tulee luultavasti selvästi nykyjärjestelmää halvemmaksi, koska hyöty lisäansioista jakautuu yhteiskunnan ja henkilön itsensä kesken tasan", perustelee Soininvaara.

Hän kuitenkin myöntää, että kun perustulo ei toisin kuin toimeentulotuki ole omaisuusvähenteinen, nostaa se tuen hintaa. Peikoksi tässä keskustelussa on nostettu varakkaat kotirouvat, jotka saisivat ylimääräisen tulonsiirron puudeliensa hanhenmaksapalleroihin.

Kirjassaan Hyvinvointivaltion eloonjäämisoppi Soininvaara laskee perustulomallin hinnaksi noin 75 miljardia markkaa vuodessa. Tuolloin yksin asuvan perustulo olisi 1700 markkaa kuukaudessa eikä yhteiskunnan tulojakauma olennaisesti muuttuisi.

Näennäisen kalliista hinnasta huolimatta Soininvaara on laskenut, että julkinen talous jäisi voitolle. Muutoksen myötä tappiolle jääviä kotitalouksia olisi siis enemmän kuin muutoksessa voittavia.

Poliittinen mahdottomuus?

Juuri tappiolle jäävien kotitalouksien määrä on keskeinen poliittinen hankaluus perustulon toteutukselle. Se selittää paljon myös vasemmiston vastustuksesta.

Kuten Martin Anderson toteaa teoksessaan Radikaalisen hyvinvointiuudistuksen mahdottomuus: "Tullakseen poliittiseksi todellisuudeksi suunnitelman on tarjottava sosiaalisen tuen varassa eläville kunniallinen tuen taso, sen on sisällettävä voimakas kannuste työhön ja sen on oltava kustannuksiltaan kohtuullinen."

Käytännön elämässä kunniallinen taso, voimakas kannuste ja kohtuullinen kustannus eivät helposti kohtaa. Friedman lisää vastustajien joukkoon vielä sosiaalibyrokratian ja osan päättäjistä, joille nykyjärjestelmän jatkaminen on paitsi edullista usein myös elinehto.

Tätä vasten ei olekaan outoa, että perustulon arkkivastustajaksi on leimautunut eduskunnan sosiaalivaliokunnan sihteeri, selvitysmies Pentti Arajärvi (SDP), joka heinäkuussa julkistetussa toimeentulotukijärjestelmiä koskevassa raportissa ilmoitti, että toimeentulon omavastuu ei puolla perustulo/kansalaispalkka -järjestelmiä, joilla on yhteiskuntamoraalia rapauttavaa vaikutusta ja joihin ei sisälly toimeentulon omavastuuta.

Arajärvi ei selvästikään ota huomioon perustuloon liittyvää kannustinvaikutusta. Vielä vähemmän hän huomaa, että nykyinen työttömyysturva toimeentulotuesta puhumattakaan rapauttaa yhteiskuntamoraalia vielä enemmän leikatessaan täysimääräisesti pienet lisäansiot tuensaajilta.

Olisiko oireellista se, että selvityksessään Arajärvi näkee merkittävimpänä kannustinkynnyksenä työttömyys- ja koulutusturvan lapsikorotuksen eikä suinkaan itse järjestelmiin rakennettua estettä pienten sivutulojen hankintaan.

PETE PAKARINEN
25.9.1998

Kirjallisuutta:

Milton ja Rose Friedman: Vapaus valita, Otava 1982
Ilpo Lahtinen: Perustulo kansalaisen palkka, Hanki ja jää 1992
Risto Harisalo ja Ensio Miettinen: Klassinen liberalismi, Tampere University Press, 1997
Osmo Soininvaara: Hyvinvointivaltion eloonjäämisoppi, WSOY 1994


POLITIIKKA -SIVULLE