Häntä heiluttaa koiraa - korutonta kertomaa

Uimosen kantava teema on, että Suomen politiikka on ollut häiriötilassa jo vuodesta 1983 saakka ja häiriötila jatkuu yhä. Rajalinjaa Uimonen perustelee kahdella syyllä.

Tuolloin aloitettiin rahamarkkinoitten vapautus ja samalla aloittivat uusi eduskunta ja Kalevi Sorsan hallitus, jotka kummatkin toimivat Uimosen mukaan avoimessa taloudessa suljetun talouden pelisäännöin ymmärtämättä mitä todella tapahtui.

Häiriötilan poliitikkoja Uimonen kutsuu jakopoliitikoiksi. Heidän ainoa intressinsä on etujen jakaminen valtion rahoista. Uimonen kuvaakin lohduttomasti kuinka Suomen velkaantumista jatkettiin vielä ahon hallituksen alkutaipaleelle, käytännössä vuoteen 1992, jolloin vasta päästiin vastentahtoisesti leikkaamaan menoja. Velkaantuminen, kuten hyvin tiedetään, jatkui senkin jälkeen.

Jakopoliitikkojen vastapoolina on muutama harva taloustilanteen ymmärtänyt päättäjä. Ylimmiksi heistä nousee valtiovarainministeriön johto ja tuttu kaksikko Raimo Sailas ja Erkki Virtanen. Leikkausvalta siirtyi virkamiehille tilanteessa, jossa poliittinen eliitti ei osannut toimia, vaati vain arvokeskustelua säästöistä, muttei tarjonnut omia vaihtoehtoja.

Häntä ryhtyi näin heiluttamaan koiraa. Toinen koiraa heiluttava häntä on varsinkin Lipposen hallituksen aikana muodostunut työmarkkinajärjestöistä. "Virkamiesten lisäksi työmarkkinajärjestöt ja niistä vielä aivan erityisesti SAK ja TT ovat tajunneet, miten tietoyhteiskunnassa on viisasta toimia. Suomea hallitaan nykyisin taitavasti ja tehokkaasti epävirallisilla valtarakenteilla, joita valtiosääntö ei tunne."

Soppaan lisätään vielä näkemys siitä, että ministerit ovat tiedoiltaan ja taidoiltaan ylivertaisia eduskuntaan verrattuna. Lisäksi EU-jäsenyys ja vahvat pääministerit ovat vieneet eduskunnalta päätösvaltaa. Näin kehityksen häviäjänä on ollut eduskunta.

"Suomen politiikan huipulle onkin syntynyt vastoin perustuslain kirjainta ja henkeä kaksi hyvin eriarvoista kerrosta: toisaalla on lähes kaikkivaltias ja -tietävä hallitus ja toisaalla hapuileva ja rattailta putoileva kansanedustuslaitos."

Häiriötila perusominaisuutena

Mutta onko silti oikein kutsua tilannetta demokratian häiriötilaksi? Muodollisestihan juuri vuonna 1983 siirryttiin lähemmäs normaaliparlamentarismia - ensimmäisiin Kekkosen jälkeisiin eduskuntavaaleihin, jonka jälkeiset hallitukset ja eduskunnat eivät ole heiluneet presidentin ilmavaivoista.

Taloudessa ja rahamarkkinoilla säännöstelyn purkaminen ei myöskään ollut irrallinen tapahtuma. Koko Suomen sodanjälkeinen aika on ollut rimpuilua eroon säännöstelytaloudesta. Yhtenä seurauksena markkinatalouden kasvukivuista oli vuoden 1956 yleislakko.

Myös korporaatioiden valta on ollut sodan jälkeisinä vuosikymmeninä mahtava - joskus nykyistäkin mahtavampi. Onpa työmarkkinajärjestöillä ollut omia ministerejäkin hallituksissa.

Sen vallan varjossa on vuosikymmenten aikana rakennettu keskeinen osa jakojärjestelmää, joka laman tullen velkaannutti Suomen. Ehkä voisi pikemminkin sanoa, että Lipposen hallituksen lämpimät työmarkkinasuhteet ovat korjaus Ahon hallituksen aikana vallinneeseen viileään häiriötilaan.

Käytännössä eduskunnan valta ei ylipäätään sodan jälkeisessä Suomessa ole ollut kovin häävi. Kirsikkana kermavaahdossa on Arkadianmäellä heilunut vielä joku velttovirtanen, pornoronkainen tai veikkovennamo arvovaltaakin alentamassa.

Eikä lopuksi jakopolitiikkakaan ole uutta. Maakunnan ja vaalipiiriin sekä oman äänestäjäkunnan etuja on aina tultu Helsinkiin ajamaan. Kovin vähän on väliin tuntunut apua ympäröivän maailmantilan tai kansantalouden ymmärtämisestä siinä puuhassa olevan. Vai kuinka sanoikaan Paasikivi kokoomuksen eduskuntaryhmää pässinpäiksi, eikä paljon muitakaan säästellyt.

Voikin sanoa, että Uimosen kuvaama häiriötila on perustaltaan pikemminkin suomalaisen politiikan perusominaisuus. Ehkä vain uusi tilanne rahamarkkinoiden vapautuessa ja sen jälkeen laman koittaessa sai suuremman joukon poliitikkoja näyttämään kyvyttömyytensä.

Onneksi vielä oli yksi presidentti, muutama ministeri ja joukko valtiovarainministeriön virkamiehiä kantamassaa vastuuta kansakunnan kohtaloista silloin, kun siltarumpupoliitikot luistivat mieluummin television visailuohjelmiin.

Parlamentin arvo ja valta

Samalla kyynisyyden kasvaminen herättää ajattelemaan, houkuttelisiko Uimosen ehdottama kansanedustajien palkkojen korotus vain ahneempia hyeenoita haaskalle.

Vaan vähänpä kyynikot ovat ennenkään rakentaneet. Kaikki keinot parlamentin arvovallan korottamiseksi ovat paikallaan ja etummaisia niistä ovat palkkauksen parantaminen ja vaalirahoituksen avoimuus, joiden molempien puolesta Uimonen liputtaa.

Rahoituksen lisäksi läpinäkyvyyttä kaivattaisiin politiikan motiiveissa. Ovatko ideologialta ja arvoilta kuulostavat puheet, silloin kun niitä enää kuulee, sittenkin aina olleet vain sanahelinää, joiden taakse kätkeytyy vain intressipohjainen luokkapolitiikka - etujen jakaminen omalle ryhmälle.

Ja entäpä jos demokraattisesti valitut edustajat ovatkin sitä mieltä, että etujärjestöt ja virkamiehet voivat ja saavat päättää maan asioista? Eikö sekin kuulu demokratiaan?

Herää vain kysymys mihin tuolloin kansanedustajat uusia avustajiaan tarvitsevat? Selänraapimiseen?

Ylipäänsä Uimosen teoksen ohella onkin syytä miettiä intressilähtökohtia politiikan kantavina motiiveina. Ja sitä kuinka hyvin tai huonosti ne sopivat nykyiseen valtiosääntöömme. Toimiiko suomalainen demokraattinen järjestelmä ylipäätään muulloin kuin talouskasvun oloissa?

Risto Uimonen: Häntä heiluttaa koiraa Suomen demokratian häiriötila 1983-2000? WSOY 1998, 318 s. nid.

PETE PAKARINEN
30.10.1998