 | |||||||||
 |
|
|
|
|
|
|
|
|
|
| |||||||||
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
Suomen hallitukset ja hallituspolitiikka sodan jälkeen, osa I: vuodet 1948-66Suomen hallitukset: Vaaran vuosista maalaisliittolaiseen hegemoniaan 1944-66
Välirauha 19. syyskuuta 1944 merkitsi huomattavia muutoksia Suomen sisä- ja ulkopolitiikassa. Eroa korostetaan usein nimittämällä sodanjälkeistä aikaa toiseksi tasavallaksi. Vaikka politiikan sisällössä muutos olikin melkoinen, on liikanimi sikäli liioiteltu, että vuoden 1919 hallitusmuoto säilyi muuttumattomana myös sodanjälkeisessä Suomessa. Politiikan sisällössä muutos oli kuitenkin melkoinen. Poliittisessa kentässä muutokset näkyivät siten, että kommunistien toiminta laillistettiin syksyllä ja samalla kiellettiin IKL. Lokakuussa perustettiin Suomen Kansan Demokraattinen Liitto, jonka sisällä johtoaseman otti SKP. Ensimmäistä välirauhan jälkeistä hallitusta johti U.J.Castrén. Lokakuusta marraskuuhun istunut hallitus vastasi koostumukseltaan kuitenkin pitkälti sota-ajan hallituksia. Merkittävä muutos tapahtui vasta marraskuussa, jolloin Suomen kokeneempiin valtiomiehiin kuuluneen J.K.Paasikiven II hallitus aloitti. Kokoomuslaisen, mutta lähinnä puolueiden yläpuolella olevaksi katsotun Paasikiven hallituksessa vasemmistosiipeä oli vahvistettu ja mukana oli myös yksi kommunisti (Yrjö Leino). Porvarillinen edustus oli vapaamielisestä, jopa radikaalista siivestä. Hallituksen myötä esiin astuivat sodanjälkeisen Suomen poliittiset johtajat, eritoten Urho Kekkonen. Hallitus sai aikaan lopullisen rauhansopimuksen ja vei eduskunnassa läpi maanhankintalain. Maaliskuun 1945 vaaleissa SKDL vakiinnutti asemansa poliittisella kartalla. Menestystä osaltaan avitti valvontakomission vaatima, mutta lainvastainen puuttuminen vaaleihin, jolla yhdentoista sotapoliitikon oli vetäydyttävä ehdokkuudesta. Noissa vaaleissa maahan muodostui kolme suurta puoluetta - Maalaisliitto, SDP ja SKDL - noin 50 edustajan vahvuisena kukin. Vaalien tulos näkyikin myöhemmissä hallituksissa. Niin Paasikiven kolmas kuin hänen seuraajansa, Mauno Pekkalan (kd.) hallituskin vuonna 1946 perustui kolmen suuren puolueen rungolle. Eritoten Pekkalan hallitus toimeenpani melkoisen joukon uudistuksia. Vaikka säännöstelytalouden vuoksi aika kuluikin inflaation kanssa taisteluun, uudistettiin samalla sosiaali- ja työmarkkinalainsäädäntöä voimakkaasti. Samoin lapsilisäjärjestelmä käynnistettiin vuonna 1948. Tässä näkyi vasemmiston ja ammattijärjestöjen voiman kasvu. Ensimmäisiä sodanjälkeisiä hallituksia varjostivat säännöstelytalouden ohella maassa vuoteen 1947 ollut valvontakomissio, jonka puheenjohtaja Andrei Zhdanov seurasi ja jopa ohjasi hallitusten muodostamista. Tämä yhdessä Neuvostoliitolle vuokratun Porkkalan sotilastukikohdan kanssa olivat maan suvereniteetin todellisia rajoituksia. Kotimaan politiikassa vahva henkilö oli J.K. Paasikivi, joka aluksi pääministerinä ja vuodesta 1946 presidenttinä piti tärkeimpiä lankoja käsissään.
Punamullan paluu 1948-56Vuoden 1948 vaaleissa tappion kärsinyt SKDL hankaloitti vaalien jälkeisiä hallitusneuvotteluja niin, että mahdollisuuksia kolmen suuren hallitukseen ei enää ollut. Liittouma päättyi K.A. Fagerholmin muodostamaan sosiaalidemokraattien vähemmistöhallitukseen ja kommunistit jäivät oppositioon peräti kahdeksaksitoista vuodeksi.Vähemmistöhallitus pysyi vallassa eduskunnan kriittisissä äänestyksissä oikeiston tuella. Tässä heijastui SDP:n oikeistosiiven ja Kokoomuksen muodostama aseveliakseli, jonka yhteisenä nimittäjänä oli sodan jälkeen taistelu kommunisteja vastaan ja länsimaisen demokratianäkemyksen puolustaminen. Hallitus toteuttikin porvarien keskuudessa suosittuja toimenpiteitä, kuten punaisen valtiollisen poliisin hajottamisen ja sen korvaamisen toimivallaltaan rajoitetummalla Suojelupoliisilla. Myös säännöstelyn purkamisessa otettiin ensi askeleet. 1950 presidentinvaaleissa J.K. Paasikivi valittiin suurella ääntenenemmistöllä. Aika katsottiin kypsäksi hallituksenvaihdokselle ja pääministeriksi nousi Urho Kekkonen (ml.), joka muodosti Maalaisliiton vähemmistöhallituksen. Hallitus joutui vaikeiden talouspoliittisten ongelmien eteen ja ensin Fagerholmin, sitten Teuvo Auran (edistyspuolue) avulla solmi sopimukset saadakseen työmarkkinatilanteen rauhoittumaan. Työmarkkinatilanne johti hallituksen eroon ja Kekkosen II ja III hallitus saikin aikaan yhteistyön keskiryhmien ja sosiaalidemokraattien kanssa. Kun oikeisto katsottiin ulkopoliittisesti ja kommunistit sisäpoliittisesti hallituskelvottomiksi, kesti yhteistyö pääpirteissään vuoteen 1957 saakka. SKDL:n periaatteellista hallituskelpoisuutta ei asetettu kyseenalaiseksi, joten varsinaisesta syrjimisestä ei sen kohdalla voi puhua, korkeintaan eristämisestä. Kokoomuksen kohdalla tilanne kohti syrjintää oli jo lähempänä. Kekkosen hallitukset saivat aikaan kaivatun talouden vakautuksen ja Kekkosen III hallitus oli sodan jälkeen menestyksekkäin vakautuspolitiikan toteuttaja. Parhaimmillaan punamultayhteistyö sujui teollistamishankkeissa, kuten koskien valjastamisessa voimakäyttöön. Pääministeri sitoutui muun muassa kattavaan kustannusten alentamisohjelmaan, joka kuitenkin johti ristiriitaan vasemmiston kanssa ja hallituksen kaatumiseen. Yritettyään turhaan ensin koota porvarihallitusta ja sitten ostaa sosiaalidemokraatteja Kekkonen joutui jatkamaan Maalaisliiton vähemmistöhallituksella. Menoja karsiva "niukkasbudjetti" kärjisti hallituksen ja opposition välejä. Sosiaalidemokraatteja ja Kokoomusta lähensi puolestaan yhteinen vastenmielisyys pääministeriä kohtaan, lopulta marraskuussa 1953 hallitus kaatui eduskunnan epäluottamuslauseeseen. Seuraava hallitus oli luonteeltaan epätavallisempi. Edistyspuolueen Sakari Tuomiojan johtama ministeristö oli lähinnä puolipoliittinen verhottu oikeistohallitus. Hallitus sai suosiota poistamalla sodanajan säännöstelyn rippeet ja purkamalla hintasäännöstelyä. Kevään 1954 hajotusvaaleihin kaatunut Tuomiojan hallitus sai seuraajakseen Ralf Törngrenin (RKP) punamultahallituksen. Ulkoministeri Kekkosen pohjustaessa asemiaan tuleviin presidentinvaaleihin hallitus jäi lyhytikäiseksi ja sen tilalla asetettiin Kekkosen V lokakuussa 1954. Niukalla enemmistöllä vuoteen 1956 hallinnut puhdas punamulta koki eritoten ulkopolitiikassa sarjan menestyksiä, kuten Porkkalan palautus ja Suomen liittyminen Pohjoismaiden Neuvostoon. Loppukaudella ongelmiksi koituivat kuitenkin akuutit hinta- ja palkkaongelmat. Ongelmat kärjistyivät porvarillisen opposition lopulta kieltäydyttyä hyväksymästä taloudellisia valtalakeja, jolloin hallitus menetti mahdollisuudet hinta- ja palkkasäännöstelyyn. Urho Kekkosen tultua valituksi presidentiksi helmikuussa 1956 pääministeriksi nousi K.A. Fagerholm. Maaliskuun yleislakko ja säännöstelyvaltuuksien puuttuminen johti siihen, että hallitus saattoi vain tarkkailla sivusta maan tilannetta. Uhkavaatimuksella lakko saatiin päättymään, mutta se jätti sosiaalidemokraattien sisälle kuilun, joka 1957 johti hallituksen kaatumisen ja punamultayhteistyön katkeamiseen. Sääntelytalouden aikana valtio oli päävastuullinen talouden kehityksestä. Tämän vuoksi 1950-luvulla etujärjestöillä oli voimakas intressi hallituspolitiikkaan. Silloinkin kun puolueet eivät olleet suoraan etujärjestöjen välineitä, niiden oli otettava politiikassaan etujärjestöt huomioon. Tästä huolimatta kausi oli lainsäädännön kehittämisen ja kasvavan hyvinvoinnin aikaa.
Maalaisliiton hegemoniaa 1957-66Vuodesta 1957 vuoteen 1966 vietettiin Suomessa Maalaisliiton hegemoniaa. Hallitsevuus liittyi muun muassa siihen, että puolue oli ainoa, joka oli aina presidentin käytettävissä. Sosialidemokraatit kun olivat puolestaan sisäisen hajaannuksensa vuoksi oppositiossa.Vuosina 1957-62 maata hallitsivat osin maalaisliiton johtamat vähemmistöhallitukset, osittain puolipoliittiset toimitusministeriöt. V.J. Sukselaisen johtamaa vähemmistöhallitusta paikkailtiin valtion kassakriisien vuoksi kahdestikin. SDP:n eduskuntaryhmän erotettua Sukselaisen hallituksen kolmanteen versioon nimitetyt "ottopojat" ryhtyi puolue toimiin hallituksen kaatamiseksi. Kommunistien tuella tuo lopulta onnistuikin. Sijaan astui Rainer von Fieandtin johtama toimitusministeriö. Asiantuntijahallitus kompastui parlamentaariseen kokemattomuuteensa ja siitä tuli toistaiseksi viimeinen epäluottamuslauseäänestyksessä kaatunut hallitus. Vuoden 1958 vaaleihin saakka maata johti Reino Kuuskosken johtama toimitusministeristö. Vuoden 1958 vaaleissa eduskuntaan valittiin vasemmistoenemmistö. Neuvostoliiton Helsingin suurlähettiläs Lebedevin tiedetään suositelleen kommunistien mukaanottoa laajapohjaiseen hallitukseen. Kotimaisissa puolueissa painostusta kavahdettiin. Näin hallitus muodostettiin sosialidemokraattien ja porvaripuolueiden varaan. Sisäpoliittisesti siihen ladattiin suuria odotuksia muun muassa kasvussa olleen työttömyyden ratkaisijana. Presidentti Kekkonen epäili Fagerholmin III hallituksen mahdollisuuksia alusta alkaen. Kansainvälisen tilanteen kiristyessä Neuvostoliiton luottamus hallitukseen kutistui olemattomiin ja se painosti Suomea muun muassa kauppaneuvotteluja lykkäämällä. Edessä oli yöpakkasina tunnettu jakso, joka päättyi lopulta hallituksen eroon Maalaisliiton ministereiden esittäessä ensimmäisenä eronpyyntönsä. Yöpakkasten myötä SDP ajautui puoleksi vuosikymmeneksi ulkopoliittiselle sivuraiteelle. Kun Fagerholmin III hallituksen pyrkimyksenä oli ollut heikkojen vähemmistöhallitusten sarjan katkaiseminen teki yöpakkaskriisi tyhjäksi tämän tavoitteen ja yleinen epäluottamus vahvistui. Seuraavat kolme vuotta maata hallittiin maalaisliiton vähemmistöhallituksin, ensin Sukselaisen II, sitten Miettusen I. Yhtäältä varovainen politiikka, toisaalta vaihtoehtojen puute piti hallitukset vallassa. Suurimpana saavutuksena tältä ajalta Jansson mainitsee liitännäissopimuksen EFTA:n kanssa. Vuoden 1962 eduskuntavaaleissa porvaripuolueet saavuttivat sodan jälkeisen ajan suurimman enemmistön. Noottikriisin jälkitunnelmissa Kokoomus oli perääntynyt Honka-liitosta ja suhtautui toiveikkaasti porvarihallituksen muodostamiseen. Porvarillinen hallitus maahan muodostettiinkin Ahti Karjalaisen johdolla, tosin SAK:n ministereiden vastapainoksi Kokoomuksen ministereiden edellytettiin edustavan työnantajajärjestöjä. Kokoomuksen eduskuntaryhmän itsemääräämisoikeutta loukattiin näin ja huomattava osa siitä katsoi tulleensa nöyryytetyksi. Maataloustulopäätöksestä seurannut SAK:n edustajien ero kaatoi Karjalaisen hallituksen jo seuraavan vuoden lopulla. Eritoten maalaisliiton haluttomuus uuteen liittoutumaan johti siihen, että Reino Lehdon johtama toimitusministeristö sai istua vuoden 1964 syksyyn. Sitä seurannut Johannes Virolaisen hallitus oli ensimmäinen puhtaasti porvarillinen hallitus sodan jälkeen. Se koettiin tilannetta normalisoivaksi ja myös Kokoomuksessa oltiin nyt tyytyväisiä ministerilistaan. Noottikriisin jälkeisellä vaalikaudella maassa aikaansaatiin merkittäviä uudistuksia kuten kielilaki ja sairausvakuutuslaki sekä kehitysaluelainsäädäntö. Samoin hyväksyttiin laki 40 tunnin työviikosta sekä perustettiin uudet korkeakoulut Itä- ja Pohjois-Suomeen. Siinä missä Virolaisen hallitus merkitsi keskustalle voittoisan aluepolitiikan alkua, merkitsi se Kokoomukselle hallitustaipaleen loppua yli kahdeksi vuosikymmeneksi.
PETE PAKARINEN LÄHDELUETTELO:
Haataja, Lauri: Demokratian opissa. Helsinki 1988. |
TALOUS -SIVULLE