Suomella olisi oppimista Perusta

Perussa näitä ilmiöitä on koettu ja tutkittu jo kauan ja siellä voisi hänen mukaansa nähdä jopa välähdyksiä Suomen tulevaisuudesta.

Teivainen käsittelee tuoreessa kirjassaan Fujimorin Peru kattavasti Perun historiaa ja nykytilannetta. Hän tarkastelee lisäksi erityisesti ns. uusliberalismia eli yhä useampien asioiden muuttumista kauppatavaran kaltaiseksi.

Teivainen kääntää osittain ylösalaisin näkemyksen, jonka mukaan Perun kaltaiset maat ovat kehityksen jälkijunassa ja samalla tasolla kuin esimerkiksi Suomi 20 tai 60 vuotta sitten.

Hän myöntää kuitenkin, että Suomea voi monissa asioissa pitää "kehittyneempänä" tai "edistyneempänä" kuin Perua.

Perua 80-luvun alusta saakka tutkinut Teivainen kertoo havahtuneensa 90-luvun puolivälissä siihen, että moni Perussa pitkään esiintynyt ilmiö on yleistymässä myös Suomessa.

Harmaa talous

Perussa on pitkään voimistunut talouden epävirallinen sektori, "harmaa talous", jonka kasvu on mitä ilmeisintä myös rapistuvan sosiaaliturvan ja suurtyöttömyyden Suomessa.

Harmaan talouden haittoina mainitaan usein veronkierto, työturvallisuuden puutteellisuus ja eläkkeiden kertymättömyys, mutta harmaa talous edustaa myös toimeliaisuutta.

Perussa on erityisesti 80-luvun jälkipuoliskolta käyty laajaa poliittista ja yhteiskuntateoreettista keskustelua harmaasta taloudesta. Esimerkiksi perulainen Anibal Quijano pitää sitä osittain uudentyyppisen kollektiivisuuden ilmaisuna.

Teivainen ei halua soveltaa tätä näkökantaa sellaisenaan Suomen tilanteeseen, mutta uskoo, että Perussa käydyn keskustelun seuraaminen auttaisi suomalaisia pohtimaan omia tulevia vaihtoehtojaan.

Raha ratkaisee

Toinen kuluvan vuosikymmenen uutuuksista Suomessa on ylikansallisten rahoituslaitosten lisääntynyt merkitys, asia, joka on ratkaisevasti ohjannut presidentti Alberto Fujimorin hallituksen ja sen edeltäjien talouspolitiikkaa.

Suomessa on talouspoliittisia valintoja Iiro Viinasen valtiovarainministerikaudesta saakka perusteltu aiempaa ponnekkaammin luottokelpoisuutta mittaavien laitosten vaikutuksella.

Kun kansallinen itsemääräämisoikeus on menettänyt merkitystään, Standard & Poorsista, Moodysta, Euroopan keskuspankkijärjestelyistä ja ulkomaisista eläkerahastoista on tullut Suomessakin tärkeitä toimijoita, Teivainen kirjoittaa.

Latinalaisessa Amerikassa ilmiö on tuttu jo vuosikymmenten takaa ja siitä on yhtä kauan keskusteltu kiihkeästi ja monipuolisesti.

Latinalaista Amerikkaa koskevat oivallukset saattavat Teivaisen mukaan olla arvaamattoman arvokkaita 90-luvun Suomen tilanteen analysointiin, vaikka riippuvuusteorioiden kaikki piirteet eivät sellaisenaan sovellu Suomeen.

Maailma kouluna

Perinteisessä kehitysnäkemyksessä "kehittyneet" maat nähdään itseoikeutetusti "jälkeenjääneiden" maiden opettajina.

Tässä maailmankoulussa aikuiset opettajat, lähinnä rikkaiden maiden hallitukset ja ylikansallisesti toimivat kapitalistiset eliitit, ovat luoneet koulutusohjelmia, joihin sovelletaan tiukkaa oppivelvollisuustulkintaa.

Esimerkiksi Maailmanpankin johtokuntaa voi pitää yhtenä globaalin koululaitoksen opettajainhuoneena.

Marginaalisten maiden kuten Perun kaltaisten oppilaiden ja lasten mahdollisuudet vaikuttaa koulutuksen sisältöön on rajattu lähes olemattomiksi. Toisaalta myös Suomen kaltaiset apuopettajat saattavat itsekin kokea toimivansa koulutusmäärärahojen "nimettömien" ohjaajien alaisina.

Teivainen vaatii päättävien elinten, kuten Maailmanpankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston hierarkkisuuden purkamista.

Hän viittaa Kaakkois-Aasian ja Brasilian talouskriiseihin, jollaisissa on viime kädessä "kyse päätösvallan keskittämisestä valuuttarahastoille, fujimoreille ja muille talouden pyhyyttä varjeleville rahan liikuttajille".

Teivainen kutsuu ilmiötä demokratian monarkisoimiseksi ja sanoo, ettei se ole vieras vuosituhannen vaihteen Suomessakaan, vaikka se esiintyy irvokkaimmin globaalilla tasolla.

STT-IA
1.4.1999