IMF - politiikkaa vai talouspolitiikka?

Washingtonissa pidettiin tällä viikolla joka syksyinen maailmantaloutta käsittelevien kokousten sarja, jonka aloitti johtavien teollisuusmaiden G7-ryhmän kokous. Seuraavina vuorossa olivat Kansainvälinen valuuttarahaston IMF:n ja Maailmanpankin vuosikokoukset.

Keskustelujen pääaiheita olivat muun muassa kehitysmaiden velkojen järjestely ja lyhytaikaisten kansainvälisten sijoitusten säätely. Kokousten alla keskusteltiin IMF:n kyvystä hoitaa rahoituskriisejä.

Yhdysvaltain kongressi on pillastunut kesän aikana paljastuneesta venälaisten rahanpesusta. Venäläisten epäillään siirtäneen IMF:ltä huijattuja lainarahoja Bank of New Yorkin tileille, ja oikeisto on syyttänyt rahastoa turhan runsaskätisestä luotonannosta.

IMF on lainannut Venäjälle vuodesta 1992 lähtien 20 miljardia dollaria, ja rikostutkijat epäilevät osan rahoista valuneen länteen. Esimerkiksi heinäkuussa 1998 annetut luotot haihtuivat jonnekin parissa viikossa, rupla romahti ja Venäjän rahoitusmarkkinat ajautuivat kriisiin.

Politiikkaa vai talouspolitiikka?

Venäjä on pahin esimerkki IMF:n epäonnistumisista. Niin sanottuja uudistuksia on jatkunut kohta 10 vuotta, ja maan talous on yhä pahemmassa tilassa. Puolet väestöstä on vajonnut köyhyysrajan alapuolelle, tuloerot ovat kasvaneet ja kansalaisten elinikä on lyhentynyt. Korruptio rehottaa.

IMF:n Venäjä-operaatiossa länsimaiden poliittiset päämäärät ovat selvästi ohittaneet taloudelliset kriteerit. IMF on jyrkästi kiistänyt poliittiset kytkennät, mutta esimerkiksi äskettäin Indonesiaa painostettiin päästämään rauhanturvaajat Itä-Timorin.

The Economistin mielestä IMF:n osakkeenomistajien strategiset ja poliittiset näkökohdat ovat vaikuttaneet kaikkiin muihinkin IMF:n suuriin operaatiohin. Näitä ovat olleet Meksikon pelastaminen vuonna 1994, Thaimaalle, Etelä-Korealle ja Indonesialle järjestetyt tukipaketit sekä Brasilian valuutan epäonnistunut tukeminen vuonna 1998.

Ratkaisuna voisi olla IMF:n ja Maailmanpankin suurempi itsenäisyys. Tällöin ne vapautuisivat lyhyen ajan poliittisista paineista, ja niiden antamia neuvoja pidettäisiin luotettavampina ja tehokkaampina.

Ovatko annetut lääkkeet oikeita?

Periaatteessa IMF:n lainoilla on ankarat ehdot. Saajamaan edellytetään noudattavan tiukkaa raha- ja finanssipolitiikkaa, markkinoille on sallittava vapaa kilpailu ja valtionyrityksiä on yksityistettävä. Ulkomaankauppaa ei saa rajoittaa, ei myöskään pääomaliikkeitä.

Näiden lääkkeiden toimivuutta on viime aikoina arvostelu. Arvostelijoiden mukaan viimeaikaiset kriisit eivät ole aiheutuneet valtioiden löysästä talouspolitiikasta vaan yksityisen sektorin toiminnasta.

Pankit ja yksityiset sijoittajat ovat lainanneet liikaa rahaa nopeasti kehittyviin maihin ilman kunnollista valvontaa. Maan jouduttua vaikeuksiin ne ovat vetäneet rahansa nopeasti pois maasta, mikä on aiheuttanut romahduksen.

Yksityistämisen kritiikkiä

Maailmanpankin pääekonomisti Joseph Stiglitz on sanonut, että IMF painottaa liikaa makrotaloudellista vakautusta instituutioiden rakentamisen kustannuksella. Yksityistämistä toteutetaan liikaa ja liian nopeasti.

Ilman kunnollista lainsäädäntöä ja tehokkaita lakia valvovia instituutioita yksityistäminen epäonnistuu. Yksityistettyjen yritysten uudet omistajat ottavat varat itselleen ja siirtävät ne ulkomaille.

IMF:n puolustajat sanovat, että kyllä instituutiohin on kiinnitetty huomiota, mutta niiden vahvistaminen on hidas ja monimutkainen prosessi. Entisissä kommunistimaissa tähän ei ole ollut riittävästi aikaa tai poliittisia mahdollisuuksia. Sitä paitsi shokkiterapia on toiminut Itä-Euroopan maissa paremmin kuin asteittainen reformi.

Toisaalta IMF on kyllä toisinaan jaellut selvästi vääriä neuvoja. Esimerkiksi Viroa neuvottiin vuonna 1992 luopumaan suunnitelmastaan ottaa käyttöön oma rahayksikkö. Ruplan säilyttäminen maksuvälineenä olisi vetänyt maan Venäjän mukana tuhon syöveriin.

Tiukan talouspolitiikan kritiikkiä

Monet, myös Stiglitz Maailmanpankista, ovat arvostelleet IMF:n ajamaa tiukan makrotalouden politiikkaa siitä, että se nostaa korkoja keskellä rahoituskriisiä. Tämä vahingoittaa kriisiin joutunutta maata entistä enemmän, ja työttömiksi joutuvat saavat maksaa talouden vakauttamisen hinnan.

Tähän ovat kiinnittäneet huomiota myös monet kansainväliset avustusjärjestöt. IMF:n ohjelmat aiheuttavat kärsimyksiä kriisimaiden köyhimmille kansalaisille. Joiden arvostelijoiden mielestä rahaston pitäisi perusteellisesti miettiä uudelleen vapaseen markkinatalouteen perustuva politiikkansa.

IMF:n mukaan hätälainoille on kuitenkin pakko asettaa ehtoja, jotka tekevät toimet uskottaviksi rahoitusmarkkinoille. Toisaalta rahasto myöntää aliarvioineensa kriisien syvyyttä ja on jo pehmentänyt joitakin ehtojaan esimerkiksi Indonesialle.

Kritiikkiä oikealta laidalta

Markkinoiden nimeen vannovat kovan linjan tyypit, joita istuu esimerkiksi Yhdysvaltain kongressissa, kritisoivat koko ajatusta tukilainojen järjestämisestä. Markkinoiden tulisi heidän mukaansa itse saada huolehtia yksityisen sektorin ongelmista valuuttakurssien muutosten kautta.

Esimerkiksi Brasilian oli joka tapauksessa pakko antaa valuuttansa devalvoitua huolimatta rahastolta saamistaan miljardeista. Sitä paitsi IMF tukee lainoillaan myös korruptoituneita hallituksia, joista pitäisi päästä eroon.

Lisäksi pelastuspolitiikka luo väärää turvallisuudentunnetta. Yksityiset lainantajat ja sijoittajat eivät ole riittävän varovaisia, koska IMF kuitenkin tulee hätiin, jos asiat menevät päin mäntyä.

Lyhytaikaisten sijoitusten rajoittaminen

Yhä useampien arvostelijoiden mielestä maiden pitäisi voida rajoittaa lyhytaikaisia, spekulatiivisia sijoituksia. Varsinkin Malesia on ylvästellyt IMF:n neuvojen vastaisella, mutta onnistuneella rajoituspolitiikallaan. Toisaalta muut Kaakkois-Aasian valtiot Indonesiaa lukuunottamatta ovat selvinneet kriisistään, eivätkä ne tarvinneet siihen pääomaliikkeiden rajoituksia.

EU:n puolesta Washingtonissa IMF:n väliaikaiskomiteassa puhunut Sauli Niinistö esitti, että yksityisten sijoittajien olisi maksettava osuutensa kriisin aiheuttamista kustannuksista. EU ei kuitenkaan kannata pääomaliikkeiden rajoittamista, ja jos sellaiseen kriisissä joudutaan, se ei saa olla kuin väliaikainen toimenpide.

Rajoitustoimet ovat kaksiteräinen miekka. Niiden avulla voidaan ehkä välttää akuutin kriisin syntyminen, mutta ne voivat myös pelottaa yksityiset sijoittajat pois kehittyvien maiden rahoitusmarkkinoilta. Silloin tauti paranee, mutta potilas kuolee.

IMF ajaa avoimuutta ja ennaltaehkäisyä

IMF:ää on arvosteltu jo pitkään, ja rahasto on reagoinut kritiikkiin pyrkimällä lisäämään toimintansa avoimuutta. Rahasto julkaisee maiden kanssa tehdyt sopimukset ja maista tehdyt arviot.

Myös kehittyvien maiden hallitusten halutaan julkistavan talouskehityksestään enemmän oikeaa tietoa. Tämä vähentäisi epävarmuuttaa markkinoilla ja yksityiset sijoittajat voisivat varautua paremmin mahdollisiin ongelmiin.

IMF on myös pyrkinyt ennaltaehkäisevään lainapolitiikkaan, jolla vältettäisiin valuuttakriisien puhkeaminen. On tehokkaampaa ja edullisempaa ratkaista ongelmat etukäteen.

IMF:n halukkuutta itsetutkiskeluun ja sen oman roolin rajoittamiseen lisää varmasti se tosiasia, että parin viime vuoden suuret kriisit ovat vieneet rahaston äärirajoilleen taloudellisesti ja poliittisesti.

HEIKKI JANTUNEN
1.10.1999

Talous -sivulle