Mittava tutkimus Karjalan kannaksen suurtaisteluista:
Neuvostojärjestelmä ei kyennyt "luokkavoittamaan" Suomen armeijaa
Neuvostoliitto perusti kesän 1944 suurhyökkäyksensä mittakaavalla voittamiseen ja yllätykseen. Lopullinen läpimurto kilpistyi kuitenkin siihen, että suomalaisten kolmannella puolustuslinjalla myös suomalaiset yllättivät, eikä neuvostojoukkojen kaavamaisuuteen perustuva strategia onnistunut. Myös neuvostojoukkojen moraali petti.Tähän yksinkertaistettuun tulokseen voidaan päätyä filosofian kandidaatti Tapio Tiihosen pitkäaikaisen tutkimuksen perusteella. Hänen mammuttimainen väitöskirjansa Karjalan kannaksen suurtaistelut kesällä 1944 tarkastettiin viime viikonloppuna Helsingin yliopistossa.
Neuvostoliittolaiset eivät Tiihosen mukaan kyenneet ymmärtämään ja ylittämään Suomen kansallisia, strategisia ja ideologisia rajoja. Suomen armeija oli se ylipääsemätön katkos, jota neuvostodialektinen päätöksentekojärjestelmä ei kyennyt "luokkavoittamaan".
- Torjuntavoiton saavuttanut Suomen armeija ei koskaan ollut niin vahva kuin syksyllä 1944, mikä heijastui Neuvostoliiton ja Suomen solmiman paikallisen rauhansopimuksen yhdenmukaisesta tahdosta, hän tiivistää.
Väitöskirjassa kerrotaan ensimmäistä kertaa tarkasti, miten suomalaisten kaksi ensimmäistä linjaa pettivät ja miten kolmas linja kesti. Olennaista uutta näkemystä tuo myös se, miten poliittinen ja sotilaallinen taso oli yhdistetty kaikissa Neuvostoliiton asevoimien portaissa.
Neuvostoliitto yllätti suomalaiset
Tiihosen mukaan strategisella ja operationaalisella harhautuksella Neuvostoliiton sodanjohto pyrki peittämään joukkojen siirrot. Suomalaisten tiedot olivat epätäydellisiä, mikä esti päätöksentekoa.
Hyökkäyksen alun yhdessä toisen maailmansodan kovimmista tulituksista neuvostojoukot saavuttivatkin operationaalisen yllätyksen.
Taistelujen edetessä VT-linjalle eli Vammelsuu-Taipale-linjalle suomalaiset pystyivät jo aiempaa paremmin lukemaan vihollisen yllätysliikkeitä. Neuvostoyllätys kutistui taktisiksi pommituksiksi ja manöövereiksi Kuuterselässä.
Tämä näkyi neuvostoliittolaisen "hyökkäävän siviilipuolustustaktiikan" epäonnistumisina Mustamäessä ja Siiranmäessä.
Viipuri-Kuparsaari-Taipale-linjalle saavuttaessa suomalaiset voittivat riittävästi aikaa uudelleenorganisoimiseen ja reservien vastaanottamiseen. Tämä näkyi Neuvostoliiton operaatioanalyyseissä tappioiden kasvuna, etenemisnopeuden epätarkentumisena ja vaikeutena valita hyökkäyssuuntia.
Sotilaallinen neuvostoyllätys menetti merkityksensä Ihantalassa, kun yllätystä ei pystyttykään yhdistämään sisä-Suomeen kaavailtuihin taktisiin poliittisiin liikkeisiin.
Kaavoihin sidottua
Tiihosen mukaan suomalainen yllätys alkoi VKT-linjalla kasvaa, ja neuvostojoukkojen mittakaavalla voittamiseen eli ylivoimaan perustuva yllätys rupesi kutistumaan. Neuvostoliittolaiset eivät enää välttämättä tienneet, miten suunnitelmien piti toimia.
Neuvostojoukkojen ylivoima alkoi hajota. Ylivoiman suhde meni alle 1:3:een, joten Neuvostoliitto katsoi, ettei sillä ole riittävää ylivoimaa. Armeijakuntatasolla tavoiteltu ylivoima oli 1:10:een.
Neuvostojoukkojen toiminta oli siten liiaksi kaavoihin sidottua. Kaavamaisuus näkyi ennen muuta siinä, että armeijakunnasta alempien johtoportaiden johtajien piti vain noudattaa ehdottomasti käskyjä. "Intuitiivisuus" oli sallittu vain ylemmille. Tämä päti etenkin reservien sijoittamisessa.
Tiihonen tuo myös uutta tietoa ja näkemystä Karjalan kannaksen taisteluista irrotetuista joukoista, jotka olisi viety "kilpajuoksussa Berliiniin". Tiihosen mukaan itse asiassa länsiliittoutuneet auttoivat Neuvostoliittoa pääsemään Berliiniin saakka.
Kannakselta Narvaan siirretyt joukot olivat menettäneet ylivoimansa, koulutuksellisen valmiutensa, suuren osan aseistustaan ja ennen kaikkea taistelutahtonsa.
Neuvostojoukkojen moraalinen arvonlasku on Tiihosen mukaan luettavissa suurimmasta osasta taistelujen lopusta kertovista alkuperäisasiakirjoista.
Väitöskirja on varsin kattava kesän 1944 taisteluista. Väitöskirjan koko - kaksi osaa ja liitteineen lähes 800 sivua pienellä painettua tekstiä - on suorastaan muhkea. Teoksen sivuilla on yksityiskohtia niin paljon, että lukijaa jo hirvittää.
Tiihonen on tehnyt väitöskirjaansa peräti 14 vuotta. Hän on kahlannut läpi sota-arkiston mittavan aineiston.
Tutkimuksen etenemistä hidasti myös se, että vasta kolmen viime vuoden aikana tutkijalla oli käytössään Leningradin rintaman, armeijakuntien, divisioonien, rykmenttien sekä ilmavoimien sotapäiväkirjoja, taistelukertomuksia, toimintaohjeita ja käskyjä. Korkeimman neuvostojohdon käskyt ovat tulleet julkisiksi vasta tänä vuonna.
STT-IA
1.10.1999
