Suomalainen elokuva elää vahvaa nousukautta

Yleisön löytäminen on ollut yksi 90-lukulaisen elokuvateollisuutemme menestyksentekijöistä; oivallus, jonka sisäistäminen on oleellinen edellytys minkä tahansa maan elokuvatuotannon kehitykselle ja elinvoimaisuudelle.

Tulosvastuullisempi tuotantopolitiikka, kunnianhimoisemmat käsikirjoitukset ja uuden tekijäsukupolven läpimurto ovat määritelleet suomifilmille uudet, uskottavammat linjat.

Muutokset eivät tapahdu yhdessä yössä, mutta toisinaan luova noste saattaa kantaa runsasta hedelmää lyhyessäkin ajassa, kuten vuosi 1998 ja alkanut 1999 ovat osoittaneet.

Suomalaisen elokuvan kansainvälinen maine on pitkään levännyt Aki Kaurismäen omaleimaisen kerronnan varassa. Kaurismäkeläinen art house -asketismi on aukaissut latua kansainväliselle kiinnostukselle, johon kyetään vastaamaan vasta nyt.

Kiitos tästä kuuluu suomalaisten elokuvantekijöiden nykyiselle A-ryhmälle, johon lukeutuvat ohjaajat Pirjo Honkasalo (Tulennielijä), Claes Olsson (Ihanat naiset rannalla), Markku Pölönen (Onnen maa, Kuningasjätkä), Olli Saarela (Lunastus, Rukajärven tie) ja Kaisa Rastimo (Suolaista ja makeaa, Säädyllinen murhenäytelmä).

Heti perässä kärkkyy joukko yhtä lupaavia yllättäjiä: vaikeaan aiheeseen pureutunut Timo Linnasalo (Eros ja Psykhe), Pekko-humoristista kansallisen viihdehistorian kartoittajaksi kasvanut Timo Koivusalo (Kulkuri ja joutsen), Suomi-eksotiikkaa ulkomaille vievä Raimo O. Niemi (Poika ja ilves), ja miksei myös poikamaiseen uhoon syvempää sielua löytänyt Aleksi Mäkelä (Häjyt).

Suomalainen seikkailu

Poika ja ilves -projekti starttasi jo alunperin aivan eri eväin; elokuvaa lähdettiin määrätietoisesti tekemään kansainvälisille markkinoille etupäässä ulkomaisella rahalla. Tästä johtuen elokuvasta filmattiin kaksi eri versiota, suomenkielinen ja englanninkielinen, joista jälkimmäisen dubbaus viimeisteltiin Kanadassa.

Poika ja ilves (englanninkielisenä Tommy and the Wildcat) pohjautuu päällisin puolin tuttuun kaavaan, jota mm. huippusuositut Free Willy -elokuvat ovat hyödyntäneet: nuori sankari - uhanalainen eläinystävä, jos mikä, on hyväksi havaittu menestysresepti.

Vaikka Pojan ja ilveksen lähtökohta on tuttu, on lopputulos silti kaikkea muuta kuin vanhan kertausta. Yli 20 maahan myydyn seikkailun vahvuus piilee sen piristävässä omaleimaisuudessa; Poika ja ilves ei ole myynyt sieluaan disneymäiselle ylisentimentalisoinnille, vaan se on onnistunut pitämään kiinni ihmisen ja luonnon välisistä realiteeteista.

Ilves on ilves, villieläin, eikä mikään elokuvan oheismarkkinointia silmälläpitäen keksitty pehmolelu. Niemen ohjauksen, Ville Suhosen ja Martin Danielin käsikirjoituksen ohella erityishuomio kiinnittyy Kari Sohlbergin loisteliaaseen luontokuvaukseen, jonka ansiosta Poika ja ilves säilyy myös visuaalisesti leimallisesti suomalaisena teoksena.

Vuoden 1998 elokuvatapaus

Säädyllinen murhenäytelmä on elokuva, joka kannattaa nautiskella useampaan kertaan.

Kuvallisen kerronnan ylenpalttinen värikylläisyys näyttäytyy tarina-ajankohtansa (vuosi 1938) nostalgisena avainhetkenä. Säädyllinen murhenäytelmä ei jää tapahtuma-ajankohtansa vangiksi, vaan se tulee lähelle kuvaamiensa vieraantuneisuuden, anteeksiannon ja häpeän kautta.

Rastimolle on Säädyllisen murhenäytelmän perusteella helppo ennustaa upeaa tulevaisuutta. Ohjaajalla on vankka, persoonallinen kuvakieli, joka ei kikkaile sisällön kustannuksella, vaan tukee osaltaan tarinan sujuvaa virtausta.

Säädyllisessä murhenäytelmässä tämä virtaus ei olekaan mikä tahansa päätön polku - kyse on koko elokuvaa jäsentävästä melodramaattisesta imusta. Vaikka pohjana on romaani, on paperinmakuisuus vältetty paremmin kuin hyvin.

Yksilön sota

Rukajärven tietä ei kuitenkaan voi - kuten ei elokuvia yleensäkään pitää yksin Saarelan mestarinnäytteenä; teos on ensiluokkainen esimerkki tuotantoportaan (Marko Röhr, Ilkka Mattila), kirjailija-käsikirjoittajan (Antti Tuuri), kuvaajan (Kjell Lagerroos) ja ohjaajan innoittuneesta yhteistyöstä.

Rukajärven tie on epäilemättä suuri suomalainen elokuva minkä tahansa mittapuiden mukaan. Se ei ole tavanomainen sotaelokuva; itse asiassa se, joka Rukajärveä vain sillä nimikkeellä kutsuu, tekee elokuvan kokonaisuudelle karhunpalveluksen.

Enemmän on kyse yksilöllisen kiirastulen kuvauksesta; rakkaustarinasta keskellä sodan silmittömyyttä. Vaikka elokuvan tapahtumat sijoittuvat ajallisesti jatkosodan alkuvaiheeseen, käydään ensisijainen draama elokuvan päähenkilön, luutnantti Eero Perkolan (Peter Franzen) pään sisällä.

Tarkoitus ei ole niinkään kronikoida sodan vaiheita ja kollektiivisuutta kuin saada yleisö tarkastelemaan itsemurhatehtävää suorittavien yksilöiden henkistä kanttia.

Rukajärven tie valloittaa moniulotteisuudellaan. Vaikka teoksen perussävy on vakava, ei vapauttavaa huumoria ole kokonaan unohdettu.

Hetkittäin on kuin seuraisi painostavaa trilleriä, etenkin kun tietää katsovansa tositapahtumiin perustuvaa tarinaa. Toisinaan taas metsän siimekseen pyörillään puikahtavassa miesporukassa on jopa oudon romanttista hohdetta.

Eri maailmoista kertovia elokuvia ei voi asettaa samalle viivalle, eikä niihin voi soveltaa samoja laadullisia kriteerejä. Arvotettaessa esim. Poikaa ja ilvestä, Säädyllistä murhenäytelmää tai Rukajärven tietä on lähestymistapa valittava kohteen mukaisesti.

Olipa kyse sitten nostalgiasta, kansan ja yksilön historiasta tai Lappi-eksotiikasta, on syytä iloita siitä, että maassa, jossa vuosittain valmistuu kymmenkunta pitkää elokuvaa, uskalletaan tarttua eri tavalla haastaviin aiheisiin.

OUTI HEISKANEN-STT
Kirjoittaja työskentelee Suomen elokuva-arkistossa.

12.3.1999