Yhdyskuntien ekologisesti kestävästä kehityksestä väitöskirja

Suomalaisen keskimääräinen ekologinen jalanjälki on 3,34 hehtaaria, kun maailmanlaajuista ekologista kapasiteettia on vain 1,43 hehtaaria asukasta kohti. Tähän arvioon on päädytty fil.lis. Maija Hakasen maantieteen alaan kuuluvassa väitöskirjassa, joka tarkastetaan Helsingin yliopistossa 21.8.1999.

Väitöskirjassa hahmotellaan yhdyskuntien ekologisesti kestävää kehitystä, sen kriteerejä ja mittaamista erityisesti kuntien tasolla.

Väitöskirjassa määritellään ekosysteemitarkastelun pohjalta yhdyskuntien ekologisesti kestävän kehityksen kriteerit, jotka koskevat energiaa, aineen kiertokulkuja ja elävää luontoa. Ne kuvaavat määrän vähentämistä, laadun arvostamista ja luonnonprosessien hyödyntämistä. Kriteereitä voidaan hyödyntää kuntien toiminnassa etenkin yhdyskuntateknisissä palveluissa, kuten energia, jäte, vesi ja jätevesihuollossa.

Yksityiskohtaisemmin yhdyskuntien ekologisesti kestävää kehitystä voidaan arvioida indikaattoreiden avulla. Indikaattorit on kiteytetty kolmeksi taseeksi eli kasvihuonekaasutaseeksi, ravinnetaseeksi ja vihertaseeksi.

Taseista nousee kuntien kestävän kehityksen politiikan kannalta kolme oleellista kysymystä: ilmastonmuutosta aiheuttavien kasvihuonekaasujen vähentäminen, eloperäisten jätteiden (kuten jätevedenpuhdistamojen lietteen ja biojätteen) käsittely sekä elävän luonnon suojelu.

Kanadan malli Suomeen sovellettuna

Väitöskirjassa on ensimmäistä kertaa Suomessa mitattu ekologisesti kestävää kehitystä ekologisen jalanjäljen menetelmällä. Ekologinen jalanjälki on alunperin Kanadassa kehitetty menetelmä, joka on viime vuosina herättänyt yhä laajempaa kansainvälistä kiinnostusta.

Sen avulla mitataan ihmisen vaikutusta luontoon käyttämällä yksikkönä ekologisesti tuottavaa maata. Ekologisen jalanjäljen maankäyttöluokkia ovat viljelymaa, laitumet, metsät, rakennetut alueet sekä energiankulutuksen eri tavoin vaatima maa-ala. Toimintoina siinä tarkastellaan ravinnontuotantoa, asumista, liikennettä sekä kulutushyödykkeiden ja palveluiden tuottamista.

Väitöskirjassa on esitetty tästä menetelmästä Suomen oloihin sovellettu malli. Sen mukaan lasketusta suomalaisen ekologisen jalanjäljen 3,34 hehtaarista on energian osuus 1,88 hehtaaria, ravinnontuotannon 0,47 hehtaaria, metsän 0,70 hehtaaria ja rakennetun maan 0,28 hehtaaria. Ekologista kapasiteettia Suomessa arvioidaan olevan 4,71 hehtaaria asukasta kohti.

Väitöskirjassa on laskettu ekologiset jalanjäljet myös Helsingin, Tampereen, Kouvolan, Kuopion ja Mikkelin kaupungeille sekä muille Mikkelin seudun kunnille.

Asukasta kohti lasketut ekologisten jalanjälkien kuntakohtaiset erot olivat melko suuria: suurin jalanjälki oli 3,67 hehtaaria ja pienin 2,68 hehtaaria. Suurimmat kuntakohtaisia eroja selittävät tekijät olivat liikenteen ja asumisen energiankulutus, energiantuotannon polttoaineet sekä liikenteen ja asumisen käyttöön otetun rakennetun maan määrä asukasta kohti.

Kuntia vertaillaan myös sen suhteen, mikä on niiden ekologisen jalanjäljen suhde kunnassa olevaan ekologiseen kapasiteettiin. Vaihtelu oli erittäin suuri. Väitöskirjassa kuitenkin todetaan, että tämä vertailu kertoo enemmän alueiden välisestä keskinäisestä riippuvuudesta kuin niiden suhteellisesta ympäristökuormituksesta.

Esimerkkilaskelmat kuitenkin osoittavat, että ekologisen jalanjäljen menetelmää voidaan suhteellisen helposti käyttää kuntien suunnittelun ja päätöksenteon apuna.

IA
13.8.1999