Suomalaista menneisyyttä keskiajalta nykypäiviin

Ylikangas: Väkivallasta sanan valtaan

Tässä mielessä teos on sukua aiemmin ilmestyneelle Käännekohdat Suomen historiassa -kirjalle, sillä ensi näkemältä mikään ei sido eri lukuja toisiinsa. Teokseen perehtyessään lukija kyllä löytää yhtymäkohtia. Kysymyksessä ei siis ole mikään artikkelikokoelma, vaikka monet luvut alkujaan perustuvatkin Ylikankaan aiempiin kirjoituksiin tai esitelmiin.

Ensimmäinen luku esittää analyysin väkivaltarikollisuuden kehityksestä keskiajalta uuden ajan alkuun. Tämä luku on ainakin nk. historiallisen kriminologian harrastajan kannalta mielenkiintoinen.

Siinä Ylikangas osoittaa, että väkivaltarikollisuus ei pitkässä juoksussa ole vastoin yleistä luuloa lisääntynyt vaan vähentynyt. Niin kaukaa kuin historiallisia lähdesarjoja on, ovat murhat ja tapot vähentyneet suorastaan romahdusmaisesti.

Ylikangas, joka on entinen oikeushistorian professori ja johtaa nykyisin Helsingin Yliopistossa kansainvälisesti orientoitunutta rikoshistorian projektia, ei olisi oma itsensä, jos hän tyytyisi vain kuvaamaan tapahtumia. Hänelle tärkeää on pohdiskella vaihtoehtoisia selityksiä, sulkea niitä pois ja lopuksi esittää oma tulkintansa siitä, miksi kävi niin kuin kävi. Niin tässäkin luvussa.

Kun ennen elettiin sukuyhteiskunnassa, jossa yksilön täytyi kriisitilanteissa turvautua sukuunsa ja itseensä, syntyi modernin valtion ja oikeuslaitoksen myötä tilanne, jossa ihminen saattoi vähä vähältä ryhtyä rakentamaan turvallisuuttaan lain ja viranomaisten varaan. Oikeudenloukkauksen hyvittämiseksi oli siten käytössä henkirikosta kevyempiäkin keinoja.

Teoksen toisessa luvussa Ylikangas palaa kestoaiheeseensa Nuijasotaan, josta hän on julkaissut paljon aiemminkin ja saanut siitä osakseen aika ajoin mitä ihmeellisintä polemiikkia.

Nyt kirjoittajat pohtii sitä, ketkä oikein kapinoivat, ketä vastaan ja miksi. Tutkija päätyy nyt siihen, että 1500-luvun loppupuolella kapinaan ryhtyneet "talonpojat" tiesivät toki, ettei heillä ollut menestymisen mahdollisuutta Klaus Flemingin johtamaa sotavoimaa vastaan. Toisaalta heillä ei ollut enää mitään menetettävääkään, eikä juuri muita mahdollisuuksia ollut.

Kolmanneksi Ylikangas maalailee historiallista kulttuurirajaa idän ja lännen välissä hyvinkin monesta eri lähtökohdasta. Tämä kulttuuriraja näkyy jopa nykyajan rangaistuskäytännössä ja sillä on yhtymäkohtia historiallisista kulttuuri- ja varallisuuseroista aina 1600-luvun noitavainoihin saakka. Asiaan voidaan liittää myös Ylikankaan tutkimat herätysliikkeet, jotka ovat pääosin läntistä alkuperää.

Tämän jälkeen tutkija paneutuu Suomen autonomiaan ja sen kehitysvaiheisiin 1809-1917.

Tässä yhteydessä hän esittää uuden näkökulman siitä, että autonomian myöntäminen Suomelle oli välttämätöntä, koska Venäjän heikosti kehittynyt ja osin jopa olematon keskushallinto ei kyennyt suoriutumaan niistä tehtävistä, joiden eteen se oli joutunut. Keskusvallan kehittyessä Suomen integroiminen yhä kiinteämmäksi osaksi Venäjää oli mahdollista ja suurvaltapoliittisesti loogista.

Terveisiä Hokkaselle

Yhtenä pontimena tälle osiolle on Ilkka -lehden ja erityisesti sen päätoimittaja Kari Hokkasen Ylikankaaseen kohdistama täysin epäsuhtainen ja historiallisista tosiasioista piittaamaton kritiikki, jota ei voi sanoa sen enempää sivistyneeksi kuin asialliseksikaan.

Puuttumatta tähän kysymykseen sen syvällisemmin on totedettava, että Hokkasen ja hänen hännystelijöidensä perikepulainen kritiikki saa Ylikankaan kirjassa murskaavan ja lukijan kannalta nautittavan lukuelämyksen tarjoavan tuomion.

Ei ole Hokkanen hännystelijöineen osannut aavistaa, minkä pirun päästi irti asettuessaan epäasiallisin argumentein ja henkilökohtaisuuksia viljellen ammattitutkijan vastapuoleksi.

Luvassa on sekä lukunautinto että paljon yksityiskohtaisesti tutkittua ja uutta tietoa siitä, mitä Pohjanmaalla sisällissodan seutuvilla tapahtui.

Tämän jälkeen Ylikangas puuttuu sotahistorioitsijoita askarruttaneeseen kysymykseen siitä, miksi Suomi ei turvautunut länsivaltojen apuun eli länsikorttiin talvisodan loppuvaiheissa, vaan valitsi sittenkin raskaan rauhan tekemisen tien.

Käsiteltyään asiaa seikkaperäisesti Ylikangas päätyy tulkintaan, jonka mukaan Suomen poliittinen johto päätyi länsiavusta kieltäytymiseen sittenkin siitä syystä, ettei länsivaltojen uskottu lopulta voittavan sotaa, jossa ne olisivat saaneet vastaansa yhtä aikaa sekä Neuvostoliiton että Saksan.

Kysymyksessä oli siis viime kädessä poliittinen valinta, jossa kansakunnan olemassaoloa ei uskallettu asettaa kysymyksenalaiseksi.

Toimittajien kritiikki

Todettuaan, että meillä toimittajat ovat tuomareita omassa asiassaan ja että he käyttävät valtaa eivätkä ainoastaan toimi vallankäytön valvojina, kirjoittaja esittää ajatuksia tilanteen korjaamiseksi.

Epäilemättä tämän luvun syntymiseen on vaikuttanut aiemmin mainittu Ilkan kirjoittelu ja arvostellun suojattomuus sitä vastaan, mutta on muistettava, että Ylikangas on aiemminkin kantanut huolta suomalaisen kansanvallan tilasta (Käännekohdat Suomen historiassa luku Menneisyys tulevaisuudessa jne.).

Kaiken kaikkiaan Heikki Ylikangas on jälleen kirjoittanut hyvän teoksen, jonka soisi kuluvan ainakin kaikkien Suomen poliittisesta historiasta kiinnostuneiden käsissä.

Ylikangas poikkeaa edukseen myös siinä, että hakee selityksiä myös vaikeasti ymmärrettäviin ja hahmotettaviin ongelmiin ja uskaltaa esittää ne perusteluketjuineen. Tällaisia historiantutkijoita on nykyään harvassa ja saattaapa jopa olla, että heitä ei enää valmisteta.

Ylikankaan kirjassa on yhtä vailla 400 sivua ja Akateeminen Kirjakauppa veloittaa siitä 182 markkaa.

Akatemiaprofessori Heikki Ylikangas on hyvin tuottoisa mies. Aiemmin Helsingin Yliopistossa professorina työskennellyt Ylikangas, joka on väitellyt oikeushistoriasta, on julkaissut oikeushistoriallisten oppikirjojen lisäksi teoksia mm. puukkojunkkareista (Puukkojunkkareitten esiinmarssi 1976), Pohjanmaan herätysliikkeistä (Körttiläiset tuomilla, 1979) Suomen historian käännekohdista (Suomen historian käännekohdat 1986), Nuijasodasta (Nuijasota, useita painoksia), Murtuvasta säätyvallasta (Murtuva säätyvalta), vuoden 1918 sisällissodasta (Tie Tampereelle, 1993).

TIMO KERVINEN
14.5.1999