Päätoimittaja Ilkka Ahtokivi

15.10.1999

Alueteatteria eduskunnassa

Kuluneella viikolla on eduskunnassa käyty välikysymyskeskustelua vakavasta aiheesta - asuntopolitiikasta ja etenkin kasvukeskusten asumisen hintatasosta. Asuntojen saatavuus ja hintataso varsinkin pääkaupunkiseudulla on aihe, josta yhteiskunnassa pitääkin keskustella. Se ei kuitenkaan riitä, vaan tarvitaan myös tekoja, joilla ongelmat hoidetaan.

Välikysymysekeskustelun kylkiäisenä keskusta esitti eduskuntaryhmän puheenjohtajansa Mauri Pekkarisen suulla asunto- ja aluekehityssopimusta hallituksen ja opposition välille. Kyseessä ei ole ensimmäinen kerta, kun keskusta tarjoilee hallitukselle jonkinlaisen sopimuksen tekemistä.

Todellista tarvetta tällaisille sopimuksille on vaikea nähdä. Asuntopoliittiset toimenpiteet ovat hoidettavissa normaaliin parlamentarismiin kuuluvien keinojen avulla, ilman erityisen laajaa eduskuntaenemmistöä. Toimintakykyinen hallitus ei tällaista sopimusta tarvitse. Sen enempää kuin aiempiakaan keskustan milloin-mitäkin-sopimuksia.

Keskustan hallitus- ja oppositiorajat ylittävät sopimusesitykset ovatkin enemmän pelkkää poliittista teatteria, kuin todellista pyrkimystä yhteiskunnan asioiden hoitamiseen. Keskusta uhkaa kaataa hallituksen, mikäli hallitus ei sen kanssa neuvottele. Uhkauksille ei taida kuitenkaan löytyä laarista katetta.

Aluepolitiikka on muutenkin ollut esillä oppositiopolitiikan kärkenä. Keskusta on aktiivisesti esittänyt maan jakautuvan kahtia ja antanut mielikuvan siitä, että vain ja ainoastaan keskusta pystyy yhdistämään valtakunnan.

Tosiasiassa keskusta itse luo tätä kahtiajakoa, ja samalla käyttää sitä useampien vaalien teemana aina kyllästymiseen saakka.

Kun eduskuntavaaleissa alueteemalla ei saavutettu sellaista voittoa, joka olisi vienyt keskustan hallitukseen, näyttäisi nyt olevan presidenttivaalien vuoro. Maan jakaminen kahtia alueellisesti ja hallituksen pakottaminen neuvottelemaan keskustan kanssa toimenpiteistä sopii hyvin presidenttiehdokas Esko Ahon pirtaan.

Kun kansalle on saatu kerrottua kansan olevan jaettu kahtia, voi Aho nousta Suureksi Eheyttäjäksi. Tätä mielikuvaa keskusta varmasti pyrkii edelleen erilaisilla taikatempuilla luomaan. On kokonaan eri asia, päättyykö tämä don quijotemainen näytelmä keskustan kannalta onnelliseen loppuun?

Keskusta on oppositioaikana tehtaillut sekä välikysymyksiä että erilaisia sopimusaloitteita siihen tahtiin, että niiden merkitys on kärsinyt inflaation.

Koko välikysymyskeskustelu on tavalliselta vuokralaiselta tai asuntovelan maksajalta mennyt ohitse, ja tämän uusimman "sopimuksen" sisältöä tuskin kukaan hahmottaa. Näytelmä tuskin saa sellaista loppua, kuin Ahon kampanjaorganisaatiossa unelmoidaan.

Asunto-olojen parantumista tämän kaltaisella temppuilulla ei saavuteta, sillä keskustalla ei ole yksinoikeutta alue- ja kunnallispolitiikkaan. Halutessaan keskusta voi hankaloittaa hallitsemiensa kuntien kunnallispoliitikkojen kautta ihmisten oloja, mutta moraalittomuudessaan tämä tuskin tuottaisi muuta kuin lisää keinotekoista vastakkainasettelua.

Vastakkainasettelun lisääminen varsinkin keskustan omilla vahvoilla kannatusalueilla on venäläistä rulettia, johon keskusta tuskin on valmis itsekään.

Hallituksen kiristäminen erilaisten sopimusten taakse taas on läpinäkyvää bluffaamista ja silloin hallituksen kannattaa katsoa keskustan kortit. Lopputuloksena todennäköisesti on se, että mustapekka jää Ahon ja Pekkarisen käteen.

Mielipidemittausten mukaan Aho tarvitsee kannatusta myös keskustan perinteisen kannattajajoukon ulkopuolelta. Siksi keskustalle on taktisesti edullista olla kiinnostunut nyt myös pääkaupunkiseudun asumisesta. Tuon kiinnostuksen aitoutta on kyllä vähintääkin perusteltua epäillä.

ILKKA AHTOKIVI