Verkkouutiset

Sisältö
Index
Pikauutiset
Pääkirjoitus
Politiikka
Talous
Ulkomaat
Kotimaa
Kolumnit
Ajassa
Ajanviete
Päivän sää
TV-ohjelmat
Arkisto
-------------

Viikon äänestys







Viipurissa oppii nopeasti normaalin ja absurdin eron



Torkkelinkatu toimi pitkään Viipurin liike-elämän keskuksena ja löytöjä siellä voi tehdä vieläkin. Tosin ehkä toisenlaisia kuin ennen sotia.


Kun kävelen siellä kirkkaana lokakuisena päivänä, osuu katse vaihtelevan arkkitehtuurin keskeltä kylttiin, jossa lukee suomeksi KAUPPA 333. Näyteikkunaan on matkailijan houkuttimiksi asetettu hiirenloukku, pyykkipoikia ja parturin sakset.

Saksista saan kimmokkeen etsiä parturia. Se löytyy aivan kulman takaa Karjalankadulta. Vaatimaton opaste kertoo, että zhenskij zal - naisten sali on toisessa kerroksessa.

Iäkkäiltä vaikuttavien hiustenkuivaajien hyrinässä työskentelee neljä kampaajaa. Oven pielessä istuva hyvin pieneen hameeseen pukeutunut manikyristi upottaa asiakkaansa käden emalivatiin ja huutaa kimeästi Ljubaa.

Ehdin tutkia hinnaston ja selata sanakirjaa ennen kuin Ljuba tulee.
- Kampaus ja leikkaus, hän sanoo selvällä suomen kielellä ja nauraa rehevästi.

Istun tuoliin, jossa on metalliset käsinojat. Tshetshenian tilannetta valottavan Horisont-merkkisen television kuva on kovin himmeä. Ljuba kertoo muistavansa suomeksi vain muutaman sanan - suomalaisia asiakkaita on viime aikoina käynyt hyvin harvoin.

Tiedän. Yhä useampi pelkää tulevansa ryöstetyksi tai valittaa, ettei Viipurissa ole enää mitään nähtävää tai ostettavaa.

Katson katonrajaa, jossa murtunut rappaus on muodostanut erikoisen kuvion. Lopulta muistan tilanteeseen sopivan lauseen venäjän oppikirjasta:
- Eilen satoi, mutta tänään paistaa aurinko.
- Da, da, Ljuba nauraa ja alkaa kuvata öistä sadetta suhisevin adjektiivein.

Vaihtelevasta säästä siirrymme kuin huomaamatta henkilökohtaisempiin aiheisiin. Ljuba käyttää taitavasti saksia ja houkuttelee yhtä taitavasti puhetta. Omituinen ääntämiseni ei näytä ihmetyttävän häntä lainkaan.

Vähitellen unohdan kokonaan venäjän tunnit, joilla olen ilmaissut harvat ajatukseni ankarasti ponnistellen ja punoittaen.

Kun Ljuba kuulee, että kävelen pari tuntia päivässä ja että joskus matka taittuu jopa juosten, hän huojuttaa päätään ja supattaa: rouvatshka, rouvatshka. Vain äärimmäisen tiukka ammattietiikka estää Ljubaa ihmettelemästä ääneen, miten kohtalon näin kovin kolhima ihminen on eksynyt rajan takaa hänen salonkiinsa.

Papulassa, jossa Ljuba asuu, ei kauppakasseja kannella tuollaisia matkoja. Kaikenlainen sauvakävelykulttuuri on venäläiselle käsittämätöntä tai ainakin sairasta.

Lappeenrannassa matkaillut venäläisryhmä piti sauvojensa kanssa jalkakäytäviä kolisuttavia kuntoilijoita mielisairaalan potilaina, joille oli kaiken uhalla suotu hetkinen vapautta.

Ljuba ei ole koskaan käynyt Suomessa, mutta hänen supatuksensa kertoo, että pitkät kävelymatkat merkitsevät suurta puutetta ja naisellisen arvon menetystä - eihän korkeissa koroissa juosta. Fööni sammuu ja keskustelu tavoittaa nyt huippupisteensä:
- A mies on teiltä lähtenyt vai mitä?


Mahdottomia hahmoja

Lopputulosta katsomme peilistä täysin keventyneinä. Ljuba on peittelemättömän tyytyväinen kättensä jälkeen. Hän sumuttaa päähäni vielä runsaan lakkapilven. Satoi tai paistoi, kohtaloni ei ole ainakaan hiuksista kiinni. Maksan tästä parituntisesta ilomielin pari sataa ruplaa.

Ljuba kätkee rahan kirjavan esiliinansa taskuun ja muistuttaa minua vakavasti, että jos pelaan korttini oikein, voin vielä tavata sopivan viipurilaisen liikemiehen.
- Sillä tavalla saatte asianne kuntoon ja opitte kunnolla venäjää, hän opastaa.

Puiden lehdet hehkuvat värikkäinä Torkkelin puistossa. Kävelen kirjastolle päin edelleenkin vahvasti Ljuban vaikutuksen alaisena. Olen kuullut, että paras opas naapurin nykyiseen liike-elämään on Ilja Ilfin ja Jevgeni Petrovin Kaksitoista tuolia.

Vaikka teos kuvaa kaksikymmentäluvun NEP:n eli uuden talouspolitiikan aikoja, ovat henkilöt ja toiminta kuulemma juuri nyt hyvin tosia.

Mieluiten ehkä tapaisin eksistentiaalisesti kiinnostavan Aleksander Jakovlevitshin, talouspäällikön, jonka Ilf ja Petrov luokittelevat "hempeäksi voroksi". Vaikka miehen koko olemus on varastamista vastaan, hän ei voi olla varastamatta.

Silmät kyynelissä ja posket häpeästä punaisina hän vie vanhuksilta voin ja lihan ja tarjoaa tilalle lehmää esittävää akvarellia sekä iskulauseita, joissa lukee: LIHA ON VATSALLE VAHINGOLLISTA. PURESKELE RUOKASI HUOLELLISESTI - AUTAT YHTEISKUNTAA.

Nyt olen Aallon kirjaston ovella, jossa on suuri mainos sisällä olevasta näyttelystä nimeltä Nevozmozhnie figuri - mahdottomia hahmoja. Kun salin valvoja vielä kehuu näyttelyn monisanaisesti, kiinnostun lisää ja lähden liikkeelle Agricolan patsaan alta.
- Ette te nyt voi sinne mennä, valvoja sanoo.
- Miksi en voi?
- Koska näyttely on suljettu.

Alan hämmästellä asiaa, kello on vasta kaksi iltapäivällä. Valvoja tulee lähemmäksi ja kertoo ikään kuin hyvin luottamuksellisesti, että näyttely saattaa olla huomenna avoinna. Ensin ajattelen, että tilanne on absurdi. Sitten ymmärrän, että se on hyvin normaali.

MARJATTA JAATINEN, STT-IA
15.10.1999


Ulkomaat -sivulle