Viipurissa oppii nopeasti normaalin ja absurdin eron
Torkkelinkatu toimi pitkään Viipurin liike-elämän keskuksena ja löytöjä siellä voi tehdä vieläkin. Tosin ehkä toisenlaisia kuin ennen sotia.
Kun
kävelen siellä kirkkaana lokakuisena päivänä,
osuu katse vaihtelevan arkkitehtuurin keskeltä
kylttiin, jossa lukee suomeksi KAUPPA 333.
Näyteikkunaan on matkailijan houkuttimiksi
asetettu hiirenloukku, pyykkipoikia ja parturin
sakset.
Saksista saan kimmokkeen etsiä parturia. Se
löytyy aivan kulman takaa Karjalankadulta.
Vaatimaton opaste kertoo, että zhenskij zal -
naisten sali on toisessa kerroksessa.
Iäkkäiltä
vaikuttavien hiustenkuivaajien hyrinässä
työskentelee neljä kampaajaa. Oven pielessä
istuva hyvin pieneen hameeseen pukeutunut
manikyristi upottaa asiakkaansa käden emalivatiin
ja huutaa kimeästi Ljubaa.
Ehdin tutkia hinnaston
ja selata sanakirjaa ennen kuin Ljuba tulee.
- Kampaus ja leikkaus, hän sanoo selvällä suomen
kielellä ja nauraa rehevästi.
Istun tuoliin, jossa on metalliset käsinojat.
Tshetshenian tilannetta valottavan
Horisont-merkkisen television kuva on kovin
himmeä. Ljuba kertoo muistavansa suomeksi vain
muutaman sanan - suomalaisia asiakkaita on
viime aikoina käynyt hyvin harvoin.
Tiedän. Yhä useampi pelkää tulevansa ryöstetyksi
tai valittaa, ettei Viipurissa ole enää mitään
nähtävää tai ostettavaa.
Katson katonrajaa, jossa murtunut rappaus on
muodostanut erikoisen kuvion. Lopulta muistan
tilanteeseen sopivan lauseen venäjän
oppikirjasta:
- Eilen satoi, mutta tänään paistaa aurinko.
- Da, da, Ljuba nauraa ja alkaa kuvata öistä
sadetta suhisevin adjektiivein.
Vaihtelevasta
säästä siirrymme kuin huomaamatta
henkilökohtaisempiin aiheisiin. Ljuba käyttää
taitavasti saksia ja houkuttelee yhtä taitavasti
puhetta. Omituinen ääntämiseni ei näytä
ihmetyttävän häntä lainkaan.
Vähitellen unohdan
kokonaan venäjän tunnit, joilla olen ilmaissut
harvat ajatukseni ankarasti ponnistellen ja
punoittaen.
Kun Ljuba kuulee, että kävelen pari tuntia
päivässä ja että joskus matka taittuu jopa
juosten, hän huojuttaa päätään ja supattaa:
rouvatshka, rouvatshka. Vain äärimmäisen tiukka
ammattietiikka estää Ljubaa ihmettelemästä
ääneen, miten kohtalon näin kovin kolhima
ihminen on eksynyt rajan takaa hänen salonkiinsa.
Papulassa, jossa Ljuba asuu, ei kauppakasseja
kannella tuollaisia matkoja.
Kaikenlainen sauvakävelykulttuuri on venäläiselle
käsittämätöntä tai ainakin sairasta.
Lappeenrannassa matkaillut venäläisryhmä piti
sauvojensa kanssa jalkakäytäviä kolisuttavia
kuntoilijoita mielisairaalan potilaina, joille oli
kaiken uhalla suotu hetkinen vapautta.
Ljuba ei
ole koskaan käynyt Suomessa, mutta hänen
supatuksensa kertoo, että pitkät kävelymatkat
merkitsevät suurta puutetta ja naisellisen arvon
menetystä - eihän korkeissa koroissa juosta.
Fööni sammuu ja keskustelu tavoittaa nyt
huippupisteensä:
- A mies on teiltä lähtenyt vai mitä?
Mahdottomia hahmoja
Lopputulosta katsomme peilistä täysin
keventyneinä. Ljuba on peittelemättömän
tyytyväinen kättensä jälkeen. Hän sumuttaa
päähäni vielä runsaan lakkapilven. Satoi tai
paistoi, kohtaloni ei ole ainakaan hiuksista kiinni.
Maksan tästä parituntisesta ilomielin pari sataa
ruplaa.
Ljuba kätkee rahan kirjavan esiliinansa taskuun ja
muistuttaa minua vakavasti, että jos pelaan
korttini oikein, voin vielä tavata sopivan
viipurilaisen liikemiehen.
- Sillä tavalla saatte asianne kuntoon ja opitte
kunnolla venäjää, hän opastaa.
Puiden lehdet hehkuvat värikkäinä Torkkelin
puistossa. Kävelen kirjastolle päin edelleenkin
vahvasti Ljuban vaikutuksen alaisena. Olen
kuullut, että paras opas naapurin nykyiseen
liike-elämään on Ilja Ilfin ja Jevgeni Petrovin
Kaksitoista tuolia.
Vaikka teos kuvaa
kaksikymmentäluvun NEP:n eli uuden
talouspolitiikan aikoja, ovat henkilöt ja toiminta
kuulemma juuri nyt hyvin tosia.
Mieluiten ehkä tapaisin eksistentiaalisesti
kiinnostavan Aleksander Jakovlevitshin,
talouspäällikön, jonka Ilf ja Petrov luokittelevat
"hempeäksi voroksi". Vaikka miehen koko olemus
on varastamista vastaan, hän ei voi olla
varastamatta.
Silmät kyynelissä ja posket
häpeästä punaisina hän vie vanhuksilta voin ja
lihan ja tarjoaa tilalle lehmää esittävää akvarellia
sekä iskulauseita, joissa lukee: LIHA ON
VATSALLE VAHINGOLLISTA. PURESKELE RUOKASI
HUOLELLISESTI - AUTAT YHTEISKUNTAA.
Nyt olen Aallon kirjaston ovella, jossa on suuri
mainos sisällä olevasta näyttelystä nimeltä
Nevozmozhnie figuri - mahdottomia hahmoja. Kun
salin valvoja vielä kehuu näyttelyn
monisanaisesti, kiinnostun lisää ja lähden
liikkeelle Agricolan patsaan alta.
- Ette te nyt voi sinne mennä, valvoja sanoo.
- Miksi en voi?
- Koska näyttely on suljettu.
Alan hämmästellä asiaa, kello on vasta kaksi
iltapäivällä. Valvoja tulee lähemmäksi ja kertoo
ikään kuin hyvin luottamuksellisesti, että näyttely
saattaa olla huomenna avoinna. Ensin ajattelen,
että tilanne on absurdi. Sitten ymmärrän, että se
on hyvin normaali.
MARJATTA JAATINEN, STT-IA
15.10.1999
Ulkomaat -sivulle
|