Miksi eurovaalien äänestysprosentti romahti?


Politiikan tutkijat, poliitikot ja media ovat etsineet syitä sille, miksi äänestysprosentti äskeisissä eurovaaleissa romahti. Syitä on yhtä monta kuin on selittäjiäkin.

Äänestysprosentti viime kunnallisvaalien yhteydessä toteutettuihin vaaleihin nähden romahti, mikä on täysin ymmärrettävää. Kun kerran oltiin jo valmiina uurnilla valtuutettuja valitsemassa, sopi samalla äänestää myös eurovaaleissa.

Nyt eurovaalit järjestettiin ensimmäisen kerran itsenäisinä vaaleina, joten saatiin ensimmäinen suomalainen normaaliprosentti, johon tulevia voi verrata. Eihän seurakuntavaalienkaan äänestysprosentteja verrata mihinkään muuhun kuin edellisiin seurakuntavaaleihin. Eikä niiden äänestysprosentin alhaisuutta kukaan kummastele.

Tiedotusvälineet ovat kilvan syyttäneet puolueita, jotka eivät muka panostaneet vaaleihin. Ainakin Kokoomus puolueena panosti niin paljon kuin rahkeet riittivät ja vaalibudjetti kesti. Jokseenkin saman verran kuin eduskuntavaaleissa.

Puolueet eivät elä mainostuloilla, toisin kuin monet tiedotusvälineet, vaan vähäisellä yhteiskunnan tuella ja itse kerjäämillään tai jäseniltään keräämillään tuloilla.

Kaikessa mainonnassa Kokoomuksen ja kaiketi muidenkin puolueiden näkyvän vaalityön - eli mainonnan ja tilaisuuksien rahoituksen - pääosa tulee ehdokkailta ja heidän tukiryhmiltään. Kokoomus ei tukenut yhtäkään ehdokasta markallakaan, eikä olisi ollut millä tukeakaan, vaikka monet kuvittelevat ehdokkaiden saavan puolueilta satoja tuhansia markkoja.

Ehdokkaat rahoittavat kampanjan

Eurovaaleissa ehdokkaita on muutama sata ja se näkyy tietenkin mainonnan kokonaisvolyyminä. Eduskuntavaaleissa jokaisella itsellään kunnioittavalla puolueella on jo yksinään sama määrä ehdokkaita kuin eurovaaleissa niitä on kaikilla puolueilla yhteensä.

Kunnallisvaaleissa isoilla puolueilla voi olla kymmenen tuhatta ehdokasta, joten mainonnan näkyvyys ja kampanjan kokonaispanos kertautuu ehdokkaiden määrän suhteessa. Tässä on jo yksi erittäin selitysvoimainen tekijä eri vaalien erilaisille äänestysprosenteille. Ehdokkaat siis tosiasiassa rahoittavat kampanjoiden valtaosan.

Tiedotusvälineet seuraavat Suomen politiikkaa aivan eri mittakaavassa kuin Euroopan parlamentin tapahtumia. Kuitenkin siellä tehtävät päätökset vaikuttavat jokapäiväiseen elämäämme ja ovat kansallisten etujemme turvaamisen kannalta tärkeitä.

Tästä syystä monissa vanhemmissa EU-jäsenmaissa juuri arvostusta ja kokemusta omaavat poliittiset konkarit valitaan parlamenttiin, jossa heidän vaikutusvaltansa on aivan eri luokkaa kuin edustamansa ryhmittymän koko - puhumattakaan riviedustajan vaikutusmahdollisuuksista.

Vieläkin enemmän tiedotusvälineet toitottavat kunnallispolitiikkaa, koska jokaista tietysti kiinnostaa häntä lähellä tapahtuvat asiat. Ja paikallislehdetkin ovat täynnä kunnallistoimittajia, joiden täytyy jotakin lehteen aika ajoin kirjoittaa.

Tietoa välittyy siis tiedotusvälineiltä kansalaisille eri suhtaisesti. Toistaiseksi suomalaiset tiedotusvälineet ovat ulkomaisiin verrattuna varsin kehnosti edustettuina ja hieman heikohkoilla kontakteilla varustettuja. Jotakin on kuitenkin palkkansa eteen Brysselistä Suomeen lähetettävä korkean palkan ja isojen kulujen vastineeksi, mutta tähän on vain suurimmilla tiedotusvälineillä varaa.

Tämä ei voi olla vaikuttamatta siihen, miten kiinnostuneita ja tietoisia ihmiset Euroopan parlamentin ja parlamentaarikkojen toimista ovat. Kun ei tiedetä, tuntuu asia kaukaiselta ja vaali-innostus jää vähäiseksi.

Päivittelyn sijasta voitaisiin katsoa peiliin

Europarlamentaarikot eivät ole erityisen menestyksellisesti luoneet ja ylläpitäneet lehdistösuhteitaan. Tämä kostautuu näkymättömyytenä kotimaassa ja synnyttää käsityksen, että valitut herrat ja rouvat vain loisivat miljoonapalkalla Brysselissä mättäen kaksin käsin ostereita ja ryypiskellen punaviiniä.

Tässä parlamentaarikot voivat mennä myös itseensä ja ymmärtäkööt tiedotusosaamisen merkityksen koti- ja ulkomailla.

Parlamentti taas saisi kernaasti "tehdä vähemmän, mutta parempaa" ja keskittyä enemmän niihin asioihin, jotka kansalaisia kiinnostavat ja jättää banaanidirektiivien mietiskelyt vähemmälle.

Parlamentaarikotkin voisivat opetella kiinnostumaan niistä asioista, jota tavallisia kansalaisia huolestuttavat ja puhuttavat. Voisivatpa joskus uskaltautua vaalien välilläkin kansan pariin ja puhumisen sijasta kerrankin kuunnella, mitä asiaa muilla on. Jotakin siitäkin voisi oppia.

Vanha sääntö on: "Elleivät he ole kuulleet sitä, sinä et ole sanonut sitä". Jos kansalaisille kerrotaan ymmärrettävällä kielellä, mitä häntä kiinnostavien asioiden osalta tapahtuu tai mitä edes yritetään, hän voi kiinnostua ja saattaa jopa äänestää.

TIMO KERVINEN
18.6.1999

POLITIIKKA -SIVULLE