Poliitikon aivot - aivotutkija panee omiaan

Arvovajaus on Bergströmin mukaan johtanut äänestyshaluttomuuteen ja epäluottamukseen politiikkaa kohtaan - kansa ei aivotutkijan mukaan luota poliitikkoon, joka ei osaa arvottaa vaihtoehtoja eikä tehdä oikeita ratkaisuja koko kansan hyväksi. Aivoilla selitetään politiikasta vieraantumista ja koko poliittisen järjestelmän legitimiteettiä.

Bergströmin kirja Politiikan aivot ei väitteensä vakavuudesta huolimatta ole tutkimus, vaan pamfletti. Se ei tutkimuksen tapaan sisällä lähdeviitteitä - vain lyhyen kirjallisuusluettelon. Bergström myös perustelee väitteensä löysästi viittaamatta nimettyihin tutkimuksiin.

Omiin tutkimuksiinsa hän viittaa yksilöimättä niitä tai käyttää sanontoja "onhan todettu" esittäessään karkeita yleistyksiä. Tältä perustelutasolta lähdettäessä on itseironista, että Begrström sanoo, että "monen humanistin penseys ihmisen yhteiskunnallisen käyttäytymisen biologista tutkimusta kohtaan näyttää johtuvan siitä, että humanistit eivät tarpeeksi tunne luonnontieteilijöiden metodeja eivätkä päätelmiä".

Valitettavasti kirjoittaja itse osoittaa hämmentävää perehtymättömyyttä politiikan tutkimuksen keskeisiin kysymyksiin.

Mikä on arvo?

Arvoista puhutaan asenteina ja moraalina, jotka ohjaavat käyttäytymistä ja valintoja. Ne eivät ole kirjoittajalle vain yksilöllisiä vaan myös yhteiskunnallisia normeja. Edelleen arvot ovat kirjoittajalle valtaa ja auktoriteettia - jotakin, jonka avulla toiset saadaan tekemään jotakin. Vielä arvo nähdään materiaalisena arvostuksena - hintana sekä sen myötä ihmisten erilaisena arvostuksena.

Nämä kaikki arvot ovat eräänlaisessa nipussa, joka muodostaa aivojen arvoresursseja. Lisäksi aivoissa on arvokapasiteetti - kyky, joka tarpeen vaatiessa voi luoda uusia arvoja.

Bergström liittää arvokapasiteetin ongelmanratkaisukykyyn, mutta olettaa toisaalta, että arvokapasiteetti olisi suljetussa systeemissä vakio. Tällaiseksi systeemiksi hän virheellisesti olettaa myös valtion.

Äänestäjien vaaleissa poliitikoille siirtämät arvoresurssit ovat heiltä itseltään pois. Oman arvovammaisuutensa vuoksi poliitikot taas käyttävät oikeuttaan tehdä valintoja umpimähkään, joten kansalaisten politiikkakritiikki on oikein, päättelee Bergström.

Hän ei selitä, miksei poliitikko vaalien jälkeen parannu arvovammastaan ja uudella arvokapasiteetilla pysty ratkaisemaan ongelmia. Arvokapasiteetti ei ehkä siirtynytkään, vaikka Bergström selkeästi sanoo, että äänten myötä poliitikon arvo nousi ja äänestäjän laski.

Entä miten kävi nukkuvien puolueelle, olenko äänestävää naapuriani arvokkaampi, jos jätän äänestämättä? Ja mihin joutuvat arvot, jotka siirtyivät ehdokkaille, joita ei valittu. Odottavatko ne hänen seuraavaa kampanjaansa, vai parantuiko kenties tällainen henkilö arvovajauksestaan ja kenties luopuu politiikasta?

Arvokapasiteetti ja äänestämättömyys

Kuitenkin äänestyskäyttäytymistä koskevien tutkimusten perusteella äänestämättä jättäminen kytkeytyy pikemminkin vaikutusvallan puutteeseen kuten alhaiseen koulutus- ja tulotasoon.

Tuore Suomen gallupin aineistoon perustuva nuorisoasiain neuvottelukunnan julkistama tutkimus nuorten äänestyskäyttäytymisestä eduskuntavaaleissa liittää äänestämättömyyden osaltaan syrjäytymiseen. Työttömyys, alhainen koulutustaso ja kotona opittu äänestämättömyyden tapa ovat alhaisen äänestysprosentin keskeisiä selittäjiä.

Voidaan ainakin varovasti sanoa, että äänestäminen kytkeytyy elämänhallinnan kysymyksiin, joita ongelmanratkaisukykykin on. Tätä kautta sillä saattaisi olla aivan päinvastainen yhteys Bergströmin tarkoittamaan arvokapasiteettiin.

Toisaalta äänestäminen sinänsä voi olla joillekin arvo sinänsä. Tai jonkin taustalla olevan arvon - demokratian, edustuksellisuuden, kansanvallan tai tasa-arvon - representaatio.

Äänestäminen liittyy myös opittuun tapaan ja velvollisuudentuntoon, kuten muun muassa Sami Borg on tutkimuksissaan osoittanut. Näihin yhteyksiin on vaikea liittää Bergströmin väitteitä siitä, että juuri nuoret korkean arvokapasiteettinsa vuoksi karttaisivat äänestämistä. Varsinkin kun tutkimukset osoittavat, että äänestämässä käyvät ahkerimmin ne, joiden puoluekanta on varmin.

Näin siis perinteisesti ajateltuna äänestäjät ovat juuri niitä, jotka parhaiten tiedostavat omat arvonsa. Ellei nyt arvoilla tarkoiteta jotain aivan kummallista.

Kuka oikeastaan on tyytymätön?

Peruslähtökohdassaan Bergström tukeutuukin kahvipöytämielipiteeseen, jonka mukaan poliitikkoihin ei ole luottamista. En väheksy näitä näkemyksiä. Bergström ei kuitenkaan osoita tietävänsä, että suuri osa politiikkaa arvostelevista kansalaisista käy vaaleista toiseen uskollisesti äänestämässä osoittaen näin, että puheissa ja teoissa on ristiriitansa.

Vähintäänkin kyseenalaista on kuitenkin se, että arkiset mielipiteet esitetään tieteeseen, vieläpä aivotutkimukseen nojaten ja että niiden esittäjänä on tunnettu ja arvostettu aivotutkija. Julma kuva siitä, että poliitikot aivan oikeasti olisivat päästään vialla osoittaa ainoastaan aivotutkijan huomattavaa perehtymättömyyttä yhteiskuntatieteiden perusteisiin.

Kysymykseksi ei jää pelkästään se, onko politiikkaan luottamista, vaan myös se, onko tieteeseen ja tutkijaan luottamista? Se, joka tästä kirjasta maksaa, tuntee konkreettisen arvokapasiteetin vajauksen kukkarossaan. Se arvo myös siirtyy tekijälle. Missä siis arvokapasiteetin vajaus lopulta piilee?

Matti Bergström: Politiikan aivot, Atena kustannus Oy Jyväskylä 1999, 99 s. nid.

PETE PAKARINEN
18.6.1999