Agenda 2000 yhä levällään



Mistään ei ole sovittu ennen kuin kaikesta on sovittu, on vanha EU-yhteyksissä kiertävä lentävä lause. Sitä ehditään toistella myös Berliinin huippukokouksessa, kun uudistusohjelma Agenda 2000 yritetään solmia kokoon.


Suomessa on iloittu suomalaiselle maataloudelle myönteisestä ratkaisusta, joka syntyi Agendan maatalousosasta kaksi viikkoa sitten. Kaikki eivät iloitse; useat jäsenmaat - myös puheenjohtajamaa Saksa - haluavat, että kustannuksia pitäisi vielä leikata.

Sopu tuli kalliimmaksi kuin piti, sillä seitsemän vuoden kaudella kustannukset nousevat noin 6,3 miljardia euroa yli tavoitellun tason. Tavoite oli, että maatalousmenot eivät vuositasolla ylitä 40,5 miljardia euroa, mutta tälle tasolle päästään vasta kauden lopulla.

Maataloussuurvalta Ranska on oma lukunsa; maa on esittänyt uusia vaatimuksia korjauksiksi maatalouspakettiin, ja presidentti Jacques Chirac on pitänyt koko sopua aivan kelvottomana. Sisäpoliittisia motiiveja näkyy taustalla. Chiracille viljelijät ovat erittäin tärkeä tukiryhmä.

Esiintymällä heidän asioillaan oikeistolainen Chirac saa samalla tölväistyä Lionel Jospinin sosialistihallitusta, joka ei sekään halua ärsyttää äkkipikaista ja mellakointiin taipuvaista maatalousväkeä.

Tyytymätön sopuun on myös Portugali, joka äänesti ainoana maatalousratkaisua vastaan. Ja tyytymättömiä ovat myös tuottajajärjestöt ympäri Euroopan - Berliiniin odotetaan noin 5 000:ta viljelijää traktorimarssille.

Rakennerahastot auki

Rakennerahastojen puolella sopua ei ole vielä syntynyt. Avoinna on niin tukien loppusumma kuin tukitaso eri alueilla ja jako eri tavoiteohjelmien välillä.

Koheesiorahasto, joka tukee köyhimpiä jäsenmaita, saa jatkua. Irlanti saa siitä tukea siirtymäkauden ajan, koska maa on vaurastunut ohi koheesiorahaston kriteerin. Muut tukea saavat maat ovat Espanja, Portugali ja Kreikka. Rahaston loppusummaksi on seitsemälle vuodelle ehdotettu 21 miljardia euroa.

Koheesiovarat ovat pois koko summasta, joka Saksan papereissa on liikkunut 190 ja 216 miljardin euron välillä. Noin kaksi kolmannesta rakennerahastojen varoista menee näillä näkymin tavoite 1-alueille, jotka ovat unionin köyhimpiä.

Mukaan tavoite 1:n piiriin halutaan myös nykyiset tavoite 6-alueet, joita on vain Suomen ja Ruotsin harvaan asutuilla alueilla.

Tavoite 2 tukee taantuvia teollisuusalueita ja maaseudun kehitystä, tavoite 3 ei ole alueeseen sidottu vaan sitä voidaan käyttää missä vaan työllisyyden ja koulutuksen edistämiseksi.

Berliinissä ei juuri hienosäädetä; jos kaikki onnistuu, voivat viisitoista EU-maata sulle-mulle-periaatteella sopia, kuka saa kuinka paljon mistäkin ohjelmasta.

Suomessa on laskettu, että rahoitus pysyisi suunnilleen nykyisellä vuositasolla. Se olisi koko seitsemän vuoden kaudella noin 15 miljardia markkaa.

Kuka maksaa viulut?

Rakennerahastosopu on tiukasti sidoksissa rahoituskysymykseen. Kuinka paljon EU kerää omaan kassaansa rahaa, paljonko kultakin jäseneltä ja mistä lähteistä ovat perimmäisiä kysymyksiä.

Suomi ja lähes kaikki muut jäsenmaat katsovat, että EU:n omien varojen eli tulojen katto pitäisi pitää nykyisessä maksimissaan, joka on 1,27 prosenttia unionin bruttokansantulosta. EU ei nyt kerää koko summaa, mutta maksut nousevat, kun pitää alkaa rahoittaa uusien jäsenmaiden kehitystä.

Rahaa EU:n kassaan tulee useista lähteistä. Pieni osa arvonlisäveron tuotosta tilitetään unionille, tullit menevät keruupalkkiota lukuunottamatta yhteiseen kassaan, ja loput kerätään bruttokansantuloon perustuvalla täydentävällä maksulla.

Esillä on nyt ehdotus, että alv-maksusta luovutaan ja korvataan se kokonaan tai osittain BKTL-pohjaisella maksulla. Suomelle tämä tulisi nykyistä kalliimmaksi, mutta se myös heijastaisi jäsenmaiden vaurautta oikeudenmukaisemmin.

Italia yllätti äskettäin muut EU-maat ilmoittamalla suostuvansa BKTL-malliin, mikä maksaisi sille maltaita. Veron tuotto on Italiassa pienempi kuin pitäisi, koska maalla on kohtalaisen kokoinen harmaa talous jossa kuitteja ei juuri kysellä. Mutta myös esimerkiksi Espanja on ollut ajatukselle nihkeä, joten toteutumisesta ei ole takeita.

Britannia pitää alennuksensa

Britannian pääministeri Tony Blair vaalii suurella hartaudella erästä entisen pääministerin Margaret Thatcherin perintöä. Pitkän riitelyn tuloksena Thatcher lopulta sai 1984 ajettua läpi erikoisjärjestelyn, jossa Britannia saa unionilta takaisin kaksi kolmannesta nettomaksustaan.

Se merkitsee vuodessa noin kolmen miljardin punnan (26 miljardin markan) palautusta. Perusteena oli se, että Britannia ei hyödy EU:n maataloustuista yhtä paljon kuin muut.

Kaikki jäsenmaat pitävät perustelua vanhentuneena ja purkaisivat sen, mutta Britannia ei ilmeisesti suostu kuin korkeintaan pieniin justeerauksiin palautuksen ehdoissa.

Neljä suurta nettomaksajamaata, Saksa, Hollanti, Itävalta ja Ruotsi, ovat haikailleet itselleen samantapaista maksuleikkuria, mutta tämä kohtaa tiukkaa vastarintaa muilta. Myös Suomi on leikkureita vastaan, koska seurauksena olisi, että keskikaartin maat joutuisivat rahoittamaan nämä alennukset.

Suomen maksu kasvaa

Suomen jäsenyydestä aiheutuvat kulut ja EU:lta tulevat tulot ovat tähän asti olleet lähes tasapainossa. Tänä vuonna odotetaan vajaan 400 miljoonan markan nettomaksua, ja jäsenmaksuun on budjetissa varattu noin 7 miljardia markkaa.

Riippuen mille tasolle koko rahoituskehys päätyy, voi Suomen tuleva jäsenmaksu vuonna 2006 vaihdella 8 ja 9,5 miljardin markan välillä. Tämä edellyttää, että Suomen maksuosuus ei nouse.

Nykyisin Suomen osuus on 1,4 prosenttia EU:n menoista, mikä perustuu liittymisvuoden BKT-lukuihin. Talouskasvu on sen jälkeen ollut Suomessa nopeampaa kuin unionissa keskimäärin.

STT-IA
23.3.1999


POLITIIKKA -SIVULLE