Rautkallio: Kekkonen toimi Stalinin konsulttina YYA-neuvotteluissa

Kekkosen ja NKP:n yhteistyössä Suomen sisäiset asiat etusijalla

Rautkallion kirjassa Agenda Suomi, Kekkonen-SDP-NKP 1956-1966 julkistettiin viime perjantaina Suomen sosialidemokraattien pyhätössä ravintola Juttutuvassa Helsingin Siltasaaressa.

Rautkallion mukaan Kekkosen idänpolitiikassa oli kysymys NKP:n ja Kekkosen "yhteisestä agendasta", päämäärästä, jonka toteuttamiseksi Kekkonen toimi suoraan yhteistyössä Neuvostoliiton kommunistisen puolueen keskuskomitean kanssa. Yhteydenpidosta ja asioiden toimeenpanosta huolehtivat KGB:n erikoismiehet, jotka tosiasiallisesti tekivät työtä Kekkosen avustajina.

Vuosina 1956-66 agendan pääkohde oli sosiaalidemokraattien integroiminen Kekkosen vallankäyttöön, jotta koko sisäpolitiikka saataisiin "stabilisoitua".

Jatkoa "Novosibirskin lavastukselle"

Rautkallion kirja on jatkoa hänen vuonna 1992 kirjoittamalle kirjalleen Novosibirskin lavastus, jonka mukaan Kekkonen junaili itse vuoden 1961 noottikriisin yhteistyössä Neuvostoliiton kanssa päästäkseen uudelleen presidentiksi.

Rautkallio laajentaa tarkasteluaan sekä noottikriisiä edeltävään että sen jälkeiseen aikaan.

Hänen mukaansa Kekkosen yhteistoiminta Neuvostoliiton kanssa alkoi jo sotavuosina, ja suunnitelmaa Kekkosen nostamisesta huipulle ryhdyttiin toteuttamaan yhdessä NKP:n ja KGB:n kanssa heti valvontakomission saavuttua Suomeen syksyllä 1944.

Jotta "Agenda" toteutuisi, piti saada ensin Kekkonen presidentiksi, sitten hajottaa SDP ja sille lojaali ay-liike ja lopuksi mukauttaa nämä uudelleen sisäpolitiikkaan ryhmittyminä, jotka hyväksyvät Kekkosen ja Suomen uudenlaiset idänsuhteet.

Lähteinä NKP:n ja USA:n tiedustelun OSS:n arkistot

Rautkallio ei anna teoksessaan Kekkosesta kovin isänmaallista kuvaa. Hän nimittää Kekkosta kirjassaan jatkuvasti "yhteistoimintamieheksi", ja tämä "kollaboraatio" alkoi Rautkallion lähteiden mukaan jo sodan aikana vuonna 1943.

Hän kertoo, kuinka Kekkonen vuosi näinä aikoina tietoja Neuvostoliitolle Yhdysvaltain tiedustelun OSS:n (Office of Strategic Services) kautta, ja kuinka hänen ystävänsä, pääsensori Kustaa Vilkuna toimi hänen linkkinään Tukholmassa toimiviin neuvostoliittolaisiin asiamiehiin.

Rautkallio mainitsee yhdysmiehiksi Boris Jartsevin (Rybkin) ja Jelisei Sinytsynin (Jelisejev), joista jälkimmäiseen Vilkuna oli tutustunut välirauhan aikana. Sinitsyn ottikin heti syksyllä 1944 yhteyttä Vilkunaan ja Kekkoseen.

Kekkonen kutsui Sinitsynin kotiinsa Vilkunan aloitteesta lokakuussa 1944, jolloin Sinitsyn kehui Kekkosta tämän omien muistiinpanojen mukaan mieheksi, joka oli "johdonmukaisesti toiminut rauhan aikaansaamiseksi ja jo ennen sotaa pyrkinyt luomaan edellytyksiä Suomen ja Neuvostoliiton hyville suhteille".

Paasikiven luottomies toimi "Stalinin konsulttina" YYA-neuvotteluissa

Kekkosen yhteydet NKVD:een ja sittemmin KGB:hen tulivat heti käyttöön. Rautkallio muotoilee asian niin, että Kekkonen näyttää toimineen tiedonantajana jopa vuoden 1948 YYA-neuvotteluissa.

- Kun Moskovassa neuvoteltiin maalis-huhtikuussa 1948 Neuvostoliiton ja Suomen turvallisuussopimuksesta, KGB-kanavalla hoidettiin neuvottelujen aikana yhteys "keskukseen", jonne Kekkonen välitti Suomen hallituksen enimmäistavoitteet, jotka Stalin sitten sovitti omiin vähimmäistavoitteisiinsa.

- Heidän yhteinen ongelmansa koski iäkästä ja Neuvostoliitto-suhteissa kokenutta veteraania Juho Kusti Paasikiveä, jota he eivät aliarvioineet. Paasikivi oli valinnut Kekkosen omaksi luottomiehekseen YYA-delegaatioon; presidentti valitsi neuvottelustrategiakseen viivyttelyn - "ajan voittamisen".

- Moskovassa ei todellisuudessa käyty "neuvotteluja" sanan varsinaisessa merkityksessä. Kekkonen toimi siis samanaikaisesti Suomen presidentin edustajana ja Stalinin konsulttina, Rautkallio kirjoittaa.

Valvontakomissiossa Suomeen saapuneet miehet säilyttivät asemansa Kekkosen yhteysmiehinä Rautkallion mukaan aina 1970-luvulle saakka.

"Karjalaiset siirtotyöläisiksi Neuvosto-Karjalaan"

Presidentinvaalien aattona vuonna 1954 kaikki osapuolet terävöittivät otettaan, kirjoittaa Rautkallio.

Toukokuussa 1954 Kekkonen esitteli KGB:lle "vanhan suunnitelmansa", joka koski neuvostojoukkojen läpikulkuoikeutta Suomen alueen kautta Ruotsiin ja sieltä Norjaan".

"Kekkonen kaavaili, että Ruotsi myöntäisi pohjoisessa neuvostojoukoille läpikulkuoikeuden sotanäyttämölle Ruotsin rajan länsipuolelle, kuten tapahtui toisen maailmansodan aikana, kun Ruotsi myönsi sellaisen läpikulun saksalaisille". Rautkallion mukaan Kekkosen idea oli peräisin jo vuodelta 1943.

Karjalaista siirtoväkeä saattaa kiinnostaa Kekkosen vuonna 1955 Neuvostoliiton Helsingin-lähettiläälle Viktor Lebedeville esittämä ajatus, että suomalainen siirtoväki siirrettäisiin takaisin Neuvosto-Karjalaan siirtotyövoimana, jolloin aluesiirtoja ei tarvitsisi laisinkaan toteuttaa, ja suomalaisen työvoiman panos koituisi neuvostotalouden hyväksi...

"KGB osti ratkaisevat äänet vuonna 1956"

Presidentiksi Kekkonen saatiinkin täpärästi vuonna 1956. Näistä ja sitä seuranneista vaiheista Rautkallio kertoo NKP:n arkistojen pohjalta.

Rautkallio tulkitsee KGB:n junailleen ratkaisevalla tavalla Kekkosen valinnan - KGB mm. osti ratkaisevat 7-8 ääntä ja ohjasi pikkutarkasti SKP:n äänestysmenettelyä.

Salaisimmista operaatioista huolehtivat Kustaa Vilkuna ja "hänen KGB-linkkimiehensä" Viktor Vladimirov, Rautkallio kertoo. Oma lukunsa oli seuraava presidenttipeli, joka Rautkallion mukaan hoidettiin noottikriisin avulla.

Seuraava tärkeä välivaihe olikin SDP:n kesyttäminen Rafael Paasion (sd.) hallitukseen vuonna 1966, mitä ennen puolueen vanhoillisten täytyi joko vetäytyä politiikasta (Väinö Tanner) tai kääntyä Kekkosen kannalle (Väinö Leskinen) Koko prosessin päämäärä oli vuoden 1968 presidentin vaali, "jotka jäivätkin viimeisiksi ns. vapaiksi vaaleiksi Kekkosen kaudella".

Rautkallio odotteli muita tutkimuksia

Rautkallio kertoo, että hänellä oli suurin osa kirjan NKP:n aineistosta koossa jo vuonna 1992. Hän katsoi kuitenkin parhaaksi odotella muiden kirjoittajien, mm. Juhani Suomen ja Kimmo Rentolan tutkimustuloksia oman työnsä tueksi. Lisäksi hän on tutkinut Yhdysvaltain arkistoja, sekä noottikriisin taustoittamiseksi Länsi- ja Itä-Saksan arkistoja.

Hän arvelee myös, että enää ei Kekkosen pyrkimysten ruotimisesta nouse samanlaista hälyä kuin vielä vuosikymmenen alussa, jolloin "Suuri Urho ohjaili vielä haudastaankin käsin aika monen suomalaisen mieltä".

"Agendan" kehittely tuntuu kuitenkin niin johdonmukaiselta ja kristallinkirkkaalta, että lukija saattaa pohtia, missä määrin salaliittoteoriaa on syntynyt jälkikäteisen pohdinnan tuloksena. Rautkallio myöntää itse, etteivät NKP:n arkistot ole arkistoja sanan länsimaisessa mielessä.

STT-VT
19.11.1999

Politiikka -sivulle