A. Nenäkäs

2.7.1999

Tuho- vai tulopolitiikkaa

Samaan aikaan valtiovarainministeriön virkamiesjohto ministereiden Sauli Niinistön (kok) ja Suvi-Anne Siimeksen (vas) johdolla on kokoontunut ”sisäiseen” budjettiriiheensä Santahaminaan valmistautuakseen VM:n ja muiden ministeriöiden välisiin neuvotteluihin ja koko hallituksen budjettiriiheen, joka alkaa 25. päivänä heinäkuuta. Ministeriön sisältä ”vuodetaan” jokakesäiseen tapaan jotakin ja nyt on kuulemma tavoitteena selvästi ylijäämäinen budjetti.

EU-komission puheenjohtaja Romano Prodi korostaa työllisyyspolitiikan tärkeyttä EU:n legitimiteetin takia. Kansalaiset arvostavat unionia enemmän, mikäli sen todella uskottaisiin työskentelevän heidänkin asioidensa hyväksi. Työpaikkojen luomisessa on hänen mukaansa välttämätöntä olla yhteistyössä ammattiyhdistysliikkeen ja työmarkkinaosapuolten kanssa. Työllisyys on ollut suomalaisten keskeisimpiä yhteiskunnallisia huolenaiheita jo vuosikausia.

Työttömyys on onneksi hellittänyt laman taittumisen ja edellisen hallituksen ”Viinasen-Niinistön-Lipposen” -talouspolitiikan ja työmarkkinajärjestöjen toimivan yhteistyön ansiosta. Silti se on edelleen liian korkealla, eikä ole suinkaan poistumassa Veikko Vennamon ihanneajassa eli kolmessa kuukaudessa, Urpo Leppäsen lupaamassa kuudessa kuukaudessa, eikä Martti Ahtisaaren presidentinvaalikampanjan aikaisista uumoiluista huolimatta edes kuudessa vuodessa.

Työmarkkinapamput alkavat kiihtyvällä tahdilla lausahdella julki kantojaan seuraavasta tuloratkaisusta. Paperi- ja metallimiehet ja muut menestyvillä aloilla työskentelevät tahtovat teollisuuden tuottavuuden kasvun myötä ”oikeudenmukaista” osuuttaan alojensa keskinkertaista paremmasta menestyksestä, Akava innostunee taas vaatimaan tuloerojen kasvattamista ja teollisuuden suhdannegurut alkavat nähdä uhkaavia laman merkkejä taivaanrannassa ja pitävät kaikkia vaatimuksia täysin ylimitoitettuina, olivatpa alkunokitukset mitä tahansa.

Tilanne ei ikinä ennen ole ollut näin uhkaava ja tulevaisuus yhtä hämärän peitossa, paitsi aina. Koskaan ei ole puuttunut niitä, joille juuri nyt kuuluu palkka- ja verokompensaatioita milloin minkäkin takavuosien vääryyden kompensoimiseksi. Kaikkien palkkaus on johonkin verrattuna jäänyt jälkeen, eikä maanviljelyäkään kannata jatkaa ainakaan sen jälkeen, kuin loton jättipotti on loppuun kulutettu. Kuoroon astuvat kaikki, mutta yksi on joukosta poissa.

Haamu on havaittavissa, suutaan aukoo, mutta ääni ei kuulu. Hän on suomalainen työtön. Hän ei ole Veronmaksajain Keskusliiton jäsen, tulopoliittiseen pöytään ei ole pääsyä - kas kun ei ole juuri tuloja. Menopoliittiseen pöytään eli budjettiriiheen häntä ei ole kutsuttu, koska hänen tarpeistaan osataan päättää kuulemattakin. Hän ei kilistä shampanjalasia TUPO:n synnyttyä siinä pöydässä, jossa hänestä vielä hetki sitten huolestuneet ammattiyhdistys- ja työnantajajohtajat hymyilevät sadan tuhannen markan kuukausipalkalla toisilleen ja ylistävät saavutetun ratkaisun erinomaisuutta vakuuttaen ikuista ystävyyttä sekä kaikinpuolista tyytyväisyyttä.

Sama peli samoine sääntöineen, jotka kaikki pelaajat tuntevat mutta josta edes työmarkkinatoimittajat eivät paljon sääntöjä paljasta, sillä muuten kaikki menettäisivät kaikkitietävyytensä suomat viisasteluedut ja typerämpien kadehtivat katseet. Kukas semmoisen dekkarin lukee, jossa murhaaja paljastuu jo ensimmäisellä sivulla ja kaksisataa seuraavaa vain viisastellaan. Ei ole tämä Jumalainen näytelmä näin kirjoitettu ja onhan edusmiesten päästävä aika ajoin osoittamaan välttämättömyytensä edustivatpa sitten ketä tahansa.

”Onko maallamme malttia vaurastua?” pohtivat monet. Heidän joukossaan lienevät ainakin Sauli Niinistö, Paavo Lipponen (SDP) ja Lauri Ihalainen (SAK). Suomen pankin perinteistä itkuvirttä ei aiemmasta poiketen kuulla, koska siellä ei päätetä enää mitään. Ei ainakaan mitään erityisen merkittävää, josko nyt sitten on päätetty ennenkään. Jokunen teollisuuspatruuna pohdiskellee Palacen kabinetissa mahdollisuuksien taitamista ja haarukoi lopputulosta, mutta ääneen hän ei nyt puhu eikä pukahda.

Hallituksenko nyt pitäisi pläjäyttää pöytään kaikki veronkevennysvaransa, vaikka valtio taas alkaisikin velkaantua lisää ja kaikki tämä tahdotaan ilmaiseksi, jotta päästää rauhassa jakamaan sitä, minkä jakamisessa tavallisilla äänestäjillä ei ole enää osaa eikä arpaa. Sitten tehtäisiin joku puolimaltillinen minitupo ja kukin pääsisi liittokohtaisissa ratkaisuissa repimään omat osinkonsa ja optionsa yhteisen kakun kustannuksella.

Paperimiehille vielä liukumat päälle, koska ne muuten ruikuttavat sellupatruunat aina kuitenkin suosiolla ja täysimääräisinä maksavat. Samalla ratkotaan alakohtaisia erityisongelmia siirtymällä sellaiseen palkkaus- ja lisäjärjestelmään, josta kukaan ei taatusti saa selville mitä kukakin voitti. Eikä se ole myöskään ihmisjärjellä ymmärrettäväksi tarkoitettu, koska se on suuri salaisuus. Ei sitä sovi patsastella yleiskorotusten päälle tulevilla alakohtaisilla ihmelisillä, sillä sehän herättäisi katkeruutta ja taas olisi jotakin kompensoitavaa.

Kukaan ei edes muista, koska meillä viimeksi olisi ollut niin joutava valtiovarainministeri, että antaisi omiensa marssia ylitseen paitsi Matti Louekoski, jolla sattuu olemaan tästä henkilökohtaisia muistoja. ”Parempi kengänjäljet selässä, kuin perseessä” lausunnostaan tunnetuksi tullut Löperö-Louekoski onkin nykyisin Suomen Pankissa, joten hän ei saane enää aikaan suuria vahinkoja.

Viimeisestään Erkki Liikasesta lähtien kaikki edes keskinkertaisella oivalluskyvyllä varustetut valtiovarainministerit ovat pyöritelleet budjettiriihtä yhdessä pääministerin ja keskeisimpien puoluejohtajien kanssa, olkootpa RKP mitä mieltä tahansa. RKP ei ole puolue, vaan etujärjestö, joten sille riittää samma på svenska jotakin. Lossi johonkin saareen ja Närpiön tomaatinviljelijöille joku kompensaatio jostakin.

Niinistön ja Lipposen baletti tämä on tälläkin kertaa ja vihreät ja vasemmistoliitto saavat lojaalisuuslisänä toki jotakin. Budjettiriihen jälkeen suunnistetaan TUPO-pöytään ja sovitaan asiat niiden kesken, jotka asioista todella jotakin päättävät. Lullukkaliitot ja työttömät eivät tähän joukkoon kuulu. Ei kuulu enää Santeri Alkion muinaismuistoyhdistys Suomen Keskustakaan, joten Aho saa jatkossakin keskittyä vaatimaan sielunsa vahingoittamisesta STT:n päätoimittaja Kari Väisäseltä puolta miljoonaa, josko tuo nyt edes vähän lohduttaisi.

Nyt on taas käsillä se aika, kun katetaan pöytää tulo- tai tuhopolitiikalle. Sinipunayhteistyön jatkuminen, eurooppalainen talous- ja poliittinen viitekehys, sekä talouden tosiasioiden lisääntynyt tunnustaminen taitavat viedä voiton tälläkin kertaa. Katsotaan nyt krumeluurit ja pakolliset askeleet ensin – vapaavalintaiset kuviot ovat vuorossa myöhemmin.

Missä ovat nyt ne vuorineuvokset, jotka haikailevat hajautettua sopimista ja työpaikkakohtaisia palkkaratkaisuja itkien ammattiyhdistysliikkeen kasvanutta valtaa, joita vielä joitakin vuosia sitten saattoi Palacen nurkilta bongata. Minne ovat kadonneet vihreän ideologian huumaamat nollakasvun kannattajat ja miten huonosti meille nyt käykään, kun keskustan työreformi ei jaakaan mannaa taivaalta, koska vaalivoitto jäi mitättömäksi.

Miten ikävä meillä Suomen Keskustaa ei taaskaan tule?

Paavo Väyrysen – Kari Kairamon talouspolitiikan uusajattelijat ja kaiken vallan yhdistämisen tavoittelijat eivät ole juuri nyt muodissa, eikä heitä täällä juurikaan tapaa. Ensimmäinen haudataan piakkoin tänne Brysseliin ja jälkimmäisen osalta asia ei enää ole ajankohtainen.

Ne on muuten kaikki muut Suomen presidentit haudattu kotimaan kamaraan – paitsi Ahtisaari ja Koivisto. Väyrysen saa minun puolestani haudata vaikka Keminmaalle ihmeopiston sontatunkioon, koska hänen kohdallaan tämä murhe valtionpäämiehen mahdollisesta hautaamisesta ulkomaan multiin ei ole erityisen ajankohtainen juuri nyt.

Eikä sellaiseksi ikinä tule.

A. NENÄKÄS

(Joka ei halua tällä kertaa nimeään yhdistettävän televisiossa shampanjalasiensa kanssa virnisteleviin ”päättäjiin”, koska joku voisi yhdistää nimen ja liiallisesta auringonotosta tahi viinan juonnista punastelevan naaman toisiinsa, ja tulisi sitten maaseutumatkalla ikävästi turpaan. Voisi myös uhata tämä paljastus suurehkossa teollisuusyrityksessä lompakkoa lämmittävää suojatyöpaikkaa niin, että pelkkä ajatuskin hirvittää.)