Päätoimittaja Ilkka Ahtokivi

22.10.1999

Laskettu aika

Pääministeri Paavo Lipposen (sd.) ensimmäinen sateenkaarihallitus otti yhdeksi kunnianhimoiseksi tavoitteekseen työttömyyden puolittamisen vaalikauden aikana. Tavoitteeseen ei aivan päästy ja se sai opposition ilakoimaan hallituksen kustannuksella ennen eduskuntavaaleja. Samalla laskeskeltiin myös sitä, kuinka paljon ihmisiä kaikkiaan on työelämän ulkopuolella.

Kauas Lipposen I hallitus ei kuitenkaan jäänyt. Tiistaina julkistetut tuoreimmat työllisyysluvut kertovat työttömyyden liki puolittuneen vuodenvaihteesta 1994-1995 käytettiinpä mitä tilastointitapaa tahansa.

Työministeriön tilaston mukaan Suomessa oli työttömiä työnhakijoita ensimmäisen sateenkaarihallituksen alkutaipaleiden aikoihin runsaat 494 000. Tilastokeskuksen vastaava lukema oli 408 000.

Yhden kuukauden lukemista ei toki voi tehdä lopullista arviota, mutta syyskuun työttömyysluvuissa toistuu sama suunta kuin pitkän aikavälin kehityksessä: työttömyys alenee vakaaseen, vaikkakin tuskaisen hitaaseen tahtiin.

Syyskuussa Suomessa oli työministeriön työnvälitystilaston mukaan 328 000 ja Tilastokeskuksen työvoimatutkimuksen mukaan 230 000 työtöntä. Työttömyys oli laskussa kaikkien muiden työvoima- ja elinkeinokeskusten alueilla paitsi Satakunnassa. Työpaikat puolestaan lisääntyivät kaikissa lääneissä ja – oireellisesti? – eniten Lapissa.

Ilahduttavaa on myös se, että pitkäaikainen työttömyys ja nuorisotyöttömyys noudattavat samaa kehitystä.

Jos Suomen taloudellinen kasvu jatkuu vakaasti, vienti vetää ja kotimarkkinoilla riittää kysyntää, myös työllisyys kehittyy myönteisesti. Optimistisin ennuste voisi olla, että se maaginen ”laskettu aika” oli yhdeksän kuukautta myöhemmin kuin sateenkaarihallitus arvioi.

Luupin alla ei nyt olekaan niinkään hallitus, vaan työmarkkinaosapuolet. Kolmas keskitetty tulopoliittinen ratkaisu jäi syntymättä ja edessä on liittokohtainen kierros. Jos työelämän piirissä olevat tuolla kierroksella mittaavat ulos kaiken mahdollisen, esimerkiksi syntyneen työllistämisvaran, heidän uskottavuutensa työttömien puolesta puhumiseen kärsii olennaisesti.

Nykyisen työllisyyskehityksen jatkuessa on oletettavaa, että elinkeinoelämän ja työvoimahallinnon keskuudessa joudutaan runsaan puolenkymmenen vuoden tauon jälkeen keskusteluun lamaa edeltäneestä ongelmasta, työvoimapulasta.

Tietyillä kapeilla sektoreilla työvoimapula onkin jo arkipäivää. Vaikka tämän ongelman yleistymiselle ei laskettua aikaa olekaan, vastauksia voitaisiin hakea jo muun muassa kysymyksiin, vastaako koulutusjärjestelmämme haasteeseen tai kestämmekö ihmisten erilaisuuden siirtotyöläisten muodossa?

ILPO KIURU