Päätoimittaja Ilkka Ahtokivi

27.8.1999

---

Sinivalkoisin siivin

Sitoumuksen mukaan lentäjä joutuu maksamaan puoli miljoonaa markkaa siirtyessään ennen sopimuskauden päättymistä siviililentäjäksi. Kadeteille karenssiaika on kolme vuotta. Puolustusvoimat on korkeimman hallinto-oikeuden päätöksen mukaan oikeutettu perimään tätä korvausta. Puolustusvoimien mukaan sitoumus on välttämätön ilmavoimien lentäjäkadon estämiseksi.

Ilmavoimat on viime vuosina menettänyt runsaasti paitsi valmiita lentäjiä myös lentokadetteja siviili-ilmailuun. Viime keväänä siirtyi 12 lentokadettia siviili-ilmailun pariin ja valmiita ilmavoimien lentäjiä 17. Edellisenä vuonna siviili-ilmailuun siirtyi 17 sotilaslentäjää.

Tällainen sitoumus voidaan tietenkin katsoa oikeutetuksi ottaen huomioon koulutuksen korkeat kustannukset (8-10 miljoonaa markkaa lentäjää kohden), varsinkin jos valmistuttuaan lentäjä välittömästi siirtää verovaroilla hankkimansa tietotaiton muiden käyttöön.

Etukäteen allekirjoitetut korvaussitoumukset tuskin voivat olla ongelman pysyvä ratkaisu. Voi olla vaikea motivoitua työtehtäväänsä, jos jo työpaikkahaastattelussa saa kirjoittaa nimensä vekseliin.

Lähtökohta kaiketi on se, että lentäjät lajilleen ominaisen käyttäytymisen mukaisesti haluaisivat lentää. Tähän taas valtiolla ei ole varaa miljardien markkojen Horneteista huolimatta - tai niistä johtuen. Lentolaitteet tulivat niin kalliiksi, että ne on pidettävä pääasiassa hangaarin puolella kiilloteltavina.

Ilkeämielinen saattaisi kysyä, mihin 60 Hornetin armadaa tarvitaan, jos lentäjät saavat vain istua simulaattorissa ja taisteluharjoituksiin päästään vain kotona muutaman sadan markan tietokonepeleillä ja joystickillä?

Toinenkin ongelma liittyy olennaisesti rahaan. Ja on lähempänä siipiveikkojen lompakkoa.

Markkinatalous toimii siten, että jos naapuri - tässä tapauksessa useimmiten toinen valtionyhtiö Finnair, jota on ainakin johtavinaan poliitikoista koostuva hallintoneuvosto - tarjoaa paremman palkan ja mahdollisuuden koulutusta vastaavaan työhön, siis lentokoneella lentämiseen, tyhmempikin osaa tehdä järkevän ratkaisun.

Perimmältään kysymys on siitä, miten nuo Hornetitkin ostaneet poliitikot jakavat resurssit. Kukaan ei kuitenkaan myönnä, että jos Horneteja olisi ostettu vähemmän, olisi niillä ollut varaa lentää; ja niinikään varaa maksaa niiden miehistölle kilpailukykyistä palkkaa.

Tai ehkä tämäkään logiikka ei toimi. Vaikka koneita olisi ostettukin vähemmän, viimeistään puolustusvoimien sisäinen palkkakateus estäisi palkkojen nostamisen tuolta armeijan pieneltä, mutta toiminnan kannalta keskeiseltä ryhmältä.

Viime vuosina on Itämeren tila ollut joka kesän kestopuheenaihe. Tavallisten ihmisten silmissä sinilevälautat ovat konkreettinen esimerkki siitä, millaisessa tilassa Suomen lähialueiden merialueet ovat. Ne ovat kuitenkin vain raapaisu pinnalta.

Tosiasiallinen tilanne Itämeressä on paljon pahempi kuin ikävät levälautat uimarannoilla. Myös Itämeren eläinlajisto kärsii, mikä osaltaan näkyy myös kalakantojen harventumisena, selvittämättöminä lintukuolemina, eräiden lajien häviämisenä kokonaan sekä erilaisina tauteina.

Viimeaikaisissa tutkimuksissa on raportoitu kokonaan kuolleista osista Itämeressä. Tällaiset viestit kielivät hyvin vakavista ongelmista kyseisen ekosysteemin toiminnassa. Samalla se tarkoittaa sitä, ettei tilanne enää palaudu siedettäväksi ilman poliittisia toimenpiteitä. Niillä alkaa olemaan myös kiire, koska Itämeren toipuminen kestää vuosikymmeniä johtuen sen omasta suljetusta luonteesta.

Itämeren suurin saastuttaja on edelleen Pietarin alue. Pietarista ja sen ympäristöstä tulee Suomenlahteen joka päivä 3,5 miljoonan ihmisen jätevedet puhdistamattomina. Suomen onneksi merivirrat ohjaavat osan tästä pois Suomen rannikoilta. Se ei kuitenkaan upota ongelmaa.

Pietarin jätevedenpuhdistamohankkeen edistämisen on oltava koko EU:n intressiin kuuluva asia, sillä se koskettaa välittömästi neljää nykyistä EU:n jäsenmaata ja ainakin neljää EU-jäsenyyttä hakenutta maata. Komiteanmietintöjen aika on ohi, nyt tarvitaan toimenpiteitä jätevedenpuhdistamohankkeen rahoituksen nopeuttamiseksi.

Suomi ei voi pestä käsiään Itämeren suojelusta pelkällä lähialueyhteistyöllä, sillä myös Suomen toimilla on merkitystä etenkin omilla lähivesillämme. Suomen päätöksillä voidaan vaikuttaa erityisesti maatalouden ja kalankasvatuksen hajapäästöihin sekä liikenteen typpipäästöihin.

Viime hallituskaudella on tehty päätös vesiensuojelun toimenpideohjelmasta. Ohjelman toimeenpano on istuvan hallituksen tehtävä.

Itämeren suojelu koskettaa jokaista, eikä se siksi voi olla pelkästään ympäristöministeriön tai ympäristöaktivistien ongelma. Tällaisesta sektorikohtaisesta ajattelusta, jolla ei saavuteta Suomen kannalta lyhyellä aikavälillä näkyviä tuloksia, olisi jo aika päästä eroon.

ILKKA AHTOKIVI