Naisten kokema väkivallan pelko otettava vakavasti



Naisten kokema väkivallan pelko on yhteiskunnallinen ongelma, ei vain yksilöiden. Pelko ei myöskään ole järjenvastaista, vaan suuri ongelma, joka rajoittaa naisten elämää. Tätä mieltä on perjantaina väittellyt Hille Koskela.


Koskelan väitöskirjan otsikko on Pelko, kontrolli ja tila: Maantieteellisiä tutkimuksia sukupuolesta, väkivallan pelosta ja kameravalvonnasta.
- Pelko on yksi ongelma siinä kuin väkivaltakin ja se koskettaa kaikkien naisten elämää jossakin vaiheessa. Eniten naiset pelkäävät seksuaalista väkivaltaa, Koskela sanoo.

Katuväkivallan pelon takia naiset rajoittavat liikkumistaan enemmän kuin miehet. Tilastojen valossa naisten mahdollisuus joutua katuväkivallan kohteeksi on huomattavasti pienempi kuin miesten, mutta naiset pelkäävät miehiä enemmän.

- Naisten kokemalla pelolla syyllistetään naisia sen sijaan, että haettaisiin yhteisöllistä ratkaisua, Koskela toteaa.

Naisten kokemaan pelon määrään vaikuttaa osaltaan kaikki se, miten naisruumiiseen suhtaudutaan. Asiaan vaikuttaa suuresti myös lainsäädäntö.

- Ihmiset ymmärtävät, että Jyväskylän junaturman kaltaisen suuronnettomuuden jälkeen jälkeen järjestettiin kriisiterapiaa. Sen sijaan kriisiterapiaa ei edes julkisesti ehdotettu Lahdessa, missä raiskattiin useita naisia, Koskela vertaa.

Sukupuolinen häirintä eli itsensäpaljastelu, ei-toivottu huutelu, nimittely ja koskettelu lisäävät naisten pelkoa. Ne ovat "katuväkivaltaa", joka ei yleensä päädy rikostilastoihin.

Pelko kahlitsee kotiin

Naisen kokeman pelon määrä saattaa lisääntyä elämän murroskohdissa, kuten sairastumisen, loukkaantumisen tai oma puolison kuoleman jälkeen.

Eräs tutkimusta varten haastateltu leskeksi jäänyt nainen lopetti iltamenot kokonaan, kun hän ei enää voinut matkustaa miehensä autolla. Hän ei uskaltanut liikkua yksin.

Monille naisille raskaus ja lasten saaminen aiheuttavat sen, etteivät naiset enää käy keskustassa niin usein kun ennen. Kohta he eivät tunne paikkaa omakseen eivätkä uskalla liikkua siellä esimerkiksi iltaisin.
- Naiset luopuvat liikkumisesta näennäisen vapaaehtoisesti. He eivät kuitenkaan tekisi sitä ilman väkivallan uhkaa, Koskela toteaa.

Esimerkiksi Helsingin Kalliossa on prostituution takia todella poliittinen teko jäädä seisomaan kadunkulmaan lyhyessä hameessa. Koskela kuvaa ilmiötä tilan maskuliinistumiseksi. Hyvin harva nainen uskaltaa kävellä puistoissa yksin myöhään illalla tai yöllä.

Kameroista ei juuri turvaa

Naisten turvallisuuden lisäämiseksi on ehdotettu kameravalvontaa. Koskela suhtautuu siihen epäillen, sillä kameravalvontaa on jo paljon, eikä silti tiedätä, kuka valvoo ja missä. Kameroita ei ole rekisteröity missään, usein kamerasta tietää vain kiinteistön omistaja.

Tutkimuksessa haastatelluista naisista hyvin harva piti kameravalvontaa hyvänä asiana. Vaikka osa naisista tiesi kameroista, kukaan heistä ei tiennyt, missä valvomo oli. Nainen on kameralle katseen kohde, mikä ei tunnu välttämättä hyvältä.

- Väkivaltarikoksia kamerat eivät juuri estä, sillä ne vaikuttavat jälkijättöisesti. Naista ei paljon lohduta, jos hän saa tietää, että hänet on raiskattu kameran alla, Koskela toteaa.

Kameravalvonnan väärinkäytöksiä on paljastunut joissakin maissa. Vartijat ovat esimerkiksi kuvanneet pukukopeissa olevia naisia ja kierrättäneet nauhaa kavereillaan. Ruotsissa armeijan tuvan seinä päällystettiin yläosattomissa aurinkoa ottaneiden naisten kuvilla. Kuvat oli otettu puolustusvoimien valvontakameralla.

Hyvää politiikkaa noudattavasta kameravalvonnasta Koskela esittää Hakaniemen sillalla olevan kyltin, jossa lukee kissankorkuisin kirjaimin, että tulet valvotulle alueelle.

Hille Koskelan väitöskirja Fear, Control and Space: Geographies of Gender, Fear and Violence, and Video Surveillance on ilmestynyt Helsingin yliopiston maantieteen laitoksen julkaisuna.

STT-IA
28.5.1999


AJASSA -SIVULLE