Kristinuskon juurtuminen mullisti suomalaisten maailmankuvan

Lisäksi uuden uskonnon tulo jätti jälkensä ihmisten sosiaalisiin suhteisiin sekä siihen tapaan, millä yksilö jäsentää ympäristöään ja maailmaa yleensä.

Kristinuskon aiheuttamaa maailmankuvan muutosta voikin verrata ehkäpä vain tieteellisen maailmankuvan syntymiseen satoja vuosia myöhemmin.

Filosofian lisensiaatti Paula Purhonen on tuoreessa väitöskirjassaan tutkinut pääasiassa arkeologisen aineiston avulla kristinuskon leviämistä maahamme.

Leviämisprosessin seuraamisen lisäksi Purhosen kunnianhimoinen tavoite oli päästä kurkistamaan tuon ajan ihmisen pään sisälle, selvittää, miten uuden uskonnon omaksuminen ja vanhan väistyminen muutti niitä käsityksiä, mitä ihmisellä oli maailmasta ja yksilön asemasta siinä.

- Toisaalta halusin osoittaa, että meillä on kaikesta huolimatta säilynyt ajattelussa jotain, mitä siellä on ollut jo tuhansia vuosia. Ehkä ihminen ei loppujen lopuksi ole muuttunut hirveän paljon, Purhonen pohtii.

Vuonna 1945 syntynyt, arkeologin koulutuksen saanut Purhonen on vuodesta 1973 lähtien ollut Museoviraston palveluksessa tutkijana, intendenttinä ja yli-intendenttinä. Väitöskirjaansa silmällä pitäen hän muutama vuosi sitten suoritti myös uskontotieteen opinnot Helsingin yliopistossa.

Arkeologiselta kannalta tutkimuksen ensisijainen tavoite oli kristinuskon leviämisen ajoittaminen eri puolilla Suomea. Vaikka aihetta on tutkittu aikaisemminkin, siitä ei ole tehty yhtään laajaa kokonaisesitystä.

Haudat kertovat

Turun seudulla ja Varsinais-Suomessa yleisemminkin väestö oli 1100-luvun loppupuolella kokonaisuudessaan omaksunut kristinuskon. Toisaalta esimerkiksi hämäläiset hangoittelivat vastaan siinä määrin, että uusi oppi juurtui vasta väkipakolla seuraavalla vuosisadalla.

Purhosen tutkimusaineistona ovat olleet pääasiassa ristiretkiaikaiset (vv. 1025-1300) haudat ja kalmistot sekä Suomesta ja Laatokan Karjalasta löydetyt kristillistä ornamentiikkaa sisältävät esineet.

Juuri hautaustavoissa tapahtuneet muutokset kertovat paljon kristinuskon leviämisestä. Siirtyminen kristilliseen hautaustapaan, jossa ei sallittu niin sanottuja hauta-antimia eli vainajan mukana haudattuja esineitä, tapahtui harvoin kertaheitolla.

- Esineellisissä haudoissa on karkeasti kaksi astetta. Sellaiset haudat, joissa on aseita ja työkaluja, kertovat ihmisten uskosta siihen, että näitä esineitä tarvitaan tulevassa elämässä. Tämä on tyypillisesti pakanallinen tapa. Sen sijaan vainajan hautaaminen juhlapuvussa ei tässä tutkimuksessa ole pakanallinen ilmiö, Purhonen kertoo.

Näyttääkin siltä, että esineellinen hautaustapa jatkui osittain senkin jälkeen, kun kristinusko oli jo omaksuttu. Purhosen mukaan hautaustavoissa voidaan nähdä monia kristillistymisen asteita.

Uudet tavat ja aatteet

Lasten hautoja esiintyy kristillisillä hautausmailla enemmän kuin esikristillisissä kalmistoissa. Tästä on päätelty, että vielä rautakaudella oli varsin yleistä ei-toivottujen lasten jättäminen metsään kuolemaan. Kun kirkko kielsi lasten hylkäämisen, näyttäisi tällä olleen suorastaan väestömäärää lisäävä vaikutus.

- Vaikka lasten hylkääminen oli esikristillisellä ajalla yleinen tapa, siinäkin toiminnassa oli tietyt säännöt. Sitä tuskin koettiin barbaariseksi tai julmaksi. Kaikkia lapsia ei yksinkertaisesti kyetty elättämään.

Kristinusko vaikutti käsitykseen ajan kulusta, kun syklisen aikakäsityksen tilalle tuli lineaarinen.

Uutta oli myös ajatus ihmisestä luonnon herrana sekä selkeä jako henkeen ja materiaan. Lisäksi käsitykset oikeasta ja väärästä joutuivat uuteen valoon, kun yhteisön sanavarastoon tuli uusi käsite, synti.

Paula Purhosen väitöskirja tarkastettiin viime viikon lauantaina Helsingin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa. Vastaväittäjänä toimi professori emeritus Unto Salo Turun yliopistosta ja kustoksena professori Juha Pentikäinen. Teos julkaistaan Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja -sarjassa.

STT-IA
29.1.1999