30.4.1999

Jäikö Ahtisaarta ikävä?

Porvarillisesta näkökulmasta on kiintoisaa kuunnella Jörn Donnerin (sd.) ja Lasse Lehtisen (sd.) analyysiä siitä, kuinka porvarillisen hegemonian Suomessa SDP:n nykyehdokkaat ovat Ahtisaarta vasemmistolaisempina hankaluuksissa vastustajiensa kanssa.

Puhe muistuttaa Holkeri-Koivisto -asetelmaa vuodelta 1982, jolloin Kokoomus puhui vastustajan vasemmistolaisuudesta. Tällä kertaa ne tekevät sen itse. Puheet kannattaa muistaa, sillä ne vaikenevat pian.

Jonkinlaista katumusta on ollut myös mediassa. Yhteen ääneen hoetaan, että Ahtisaari on hoitanut presidentinvirkansa keskeisimmän tehtävän, ulko- ja turvallisuuspolitiikan, hyvin tai jopa erinomaisesti.

Samalla hieman hävetään sitä, että ihmistä on kiusattu toisarvoisista seikoista, ylipainosta ynnä muusta. Ehkä häpeä on hyväksi, mutta itse hokema on vaarallinen. Tunteellisesti, vailla omaa ajattelua ja kritiikkiä unohdetaan eräitä ulkopolitiikan hoidossa tapahtuneita muutoksia.

Presidentin rinnalla nimittäin hallituksen, eritoten pääministerin ja ulkoministerin asema on vahvistunut. Myös eduskunnan sananvalta EU-asioissa on kasvanut.

Kehityksen myötä presidentin ulkopolitiikkaan jäänyttä tyhjiötä on täyttänyt suomalaisen viennin edistäminen. Kun kuitenkin samalla hallitus on nostanut maan viralliseen ulkopolitiikkaan tietoisesti myös ihmisoikeudet, niin Indonesian kunniamerkkisopan kaltainen törmäys oli ennen pitkää väistämätön.

Suuret ulkopoliittiset linjanvedot, kuten EU- ja EMU-jäsenyys ovat kulkeneet suurten puolueitten, vieläpä SDP:n ja Kokoomuksen tahdittamina, toki presidentin myötävaikutuksella.

Julkisuuteen hänen näkemyksensä on välittynyt lähinnä vain turvallisuuspoliittisen status quon vakuuttajana. Pohdinta vaihtoehdoista, uhista ja mahdollisuuksista on tässäkin kulkenut presidentin ohittavalla akselilla.

Kansanvaalin ja valtaoikeuksien muutoksen myötä presidentin asema on muuttunut. Mutta muutosta on vauhdittanut myös Ahtisaari itse. Hän on maakuntamatkoineen soveltanut jatkuvan poliittisen kampanjoinnin ideaa. Seurauksena on ollut säännöstelemätön, tasainen julkisuus, joka on väsyttänyt kaikkia osapuolia.

Viiden vuoden seurustelun jälkeen media ja presidentti eivät enää jaksa katsella toisiaan. Äänestäjistäkin on viitteellistä tietoa samaan suuntaan, huolimatta siitä, että eräät demarit haluaisivat sytyttää rovioita sinänsä pätevillä mielipidetiedusteluilla.

PETE PAKARINEN

P.S. Presidentin miehet ovat vielä voimissaan. Jussi Lähteen luotsaama Nelonen esittää tänään torstaina dokumentin Namibian rauhanprosessista haastatellen myös Martti Ahtisaarta. Ohjelman ajoitus on kutkuttavan mielenkiintoinen.