Suurten ikäluokkien mies kasvattanut entisin arvoin ja uusin opein
Suurten ikäluokkien miehet ovat kasvattaneet lapsensa vanhemmiltaan omaksumiensa arvojen mukaisesti. Tämän perusteella psykologian lisensiaatti Merja Korhonen arvioikin väitöstyössään, että huoli moraalikasvatuksen katoamisesta suomalaisesta perheestä on ollut liioiteltu.Väitöstyössään Korhonen on tutkinut, kuinka suomalainen kasvatuskulttuuri on muuttunut sodanjälkeiseltä ajalta tämän vuosikymmenen alkuun.
Tutkimuksensa hän perustaa 1949 syntyneiden itäsuomalaisten miesten kokemuksiin omasta isästään ja kertomuksiin omien lastensa kasvatuksesta.
Niin isien kuin poikienkin kasvatusotteisiin vaikutti suuri murros. Isät kokivat sodan ankaruuden ja pojat taas auktoriteetin luhistumisen kaupungistumisen ja perheenäidin työhön menon myötä.
Haastatelluista 41 prosenttia muistaa isänsä etäisenä auktoriteettina, 27 prosenttia tasaisina ja hyväluonteisina, 20 prosenttia epävakaina ja arvaamattomina ja 12 prosenttia pelottavan ankarina. Heille kaikille yhteinen piirre oli perheen elättäjyyteen ja sukupuolitettuun työnjakoon perustuva ehdoton auktoriteettiasema.
Pojilla ei ollut mahdollisuutta samanlaiseen auktoriteettiasemaan vaimon osallistuessa perheen elatukseen ansiotuloillaan. Niinpä alkoi perääntyminen sohvalta kotitaloustöihin. Myös lasten uusien asioiden, kuten tietotekniikan, parempi omaksunta kyseenalaisti vanhempien auktoriteettiaseman.
Poikien kasvatustavoissa ei ole selvää jatkuvuutta isiensä käytäntöihin, vaikka heidän arvoperustansa onkin ollut sama.
- He ovat pitäneet tärkeinä mm. ahkeruutta, kunnollisuutta, rehellisyyttä ja toisen huomioimista ja halunneet välittää niitä lapsilleen, Korhonen selvittää.
Isiltään saamiaan ja aikansa eläneitä kasvatusoppeja suurten ikäluokkien miehet joutuivat muovaamaan perheen avustuksella.
- Heidän suhteensa lapsiinsa on ollut isiään tasavertaisempi, läheisempi ja lempeämpi. Rakkautta ja rajoja, Korhonen tiivistää kasvatustyylin.
Keskustelu heijastaa aikuisten maailmaa
Haastattelujen perusteella Korhonen arvioi julkisuudessa esitetyn huolen moraalikasvatuksen katoamisesta liioitelluksi.
- Voi pikemminkin sanoa, että ainakin näiden itäsuomalaisten miesten ja naisten suhtautuminen lapsiinsa on ollut vastuullista ja perinteisiin arvoihin nojaavaa.
Korhonen kuitenkin muistuttaa, että haastattelut
on tehty tämän vuosikymmenen alussa.
- Ne lapset ja vanhemmat, joista julkisuudessa
puhutaan, edustavat tätä tutkimusjoukkoa
nuorempia ikäluokkia.
- Myös huolestusta aiheuttavat ilmiöt kuten lapsijuoppous, huumeiden käyttö ja väkivalta olivat tuolloin ainakin Itä-Suomessa enemmän uhkia kuin päivittäisiä huolenaiheita.
Korhonen sanoo kasvatuskeskustelun heijastelevan aikuisten maailman ja yhteiskunnan sairaalloisia ilmiöitä.
- Puhutaan lapsista ja nuorista, koska ei ole näkemystä siitä, mikä yhteiskunnassamme tuottaa näitä ongelmia. Puuttuu kykyä nähdä yksilötason yhteisöllisiä syitä. Tässä tarvitsemme arvokeskustelua, Korhonen korostaa.
Vanhemmuus yhä vaativampaa
Korhosen mukaan vanhemmuuden haasteet ovat räjähdysmäisesti lisääntyneet. Vanhempien lisäksi lapseen vaikuttaa moni oheiskasvattaja markkinoita myöten.
- Toisaalta tieto lapsen kehityksestä ja tarpeista on kasvanut ratkaisevasti, mikä myös on lisännyt vanhemmuudelle asetettuja vaatimuksia. Yhteiskunnan nopea muutoskin vaikuttaa kasvatukseen.
- Vanhemmat eivät voi perustaa arvovaltaansa suurempaan tietomäärään tai osaamiseen, koska nuoret pörhältävät niissä useasti ohitse. Aikuisuuden arvovaltaa olisi mielestäni hankittava ymmärtämällä elämästä enemmän, Korhonen neuvoo kasvattajia.
Korhosen mielestä aikuisuuden tulisi välittyä lapsille vetovoimaisena ja kiinnostavana asiana. Jos se näyttää nuoresta surkealta asialta, niin se voi johtaa haluttomuuteen aikuistua ja syrjäytymiseen.
- Nykyisessä menossa ei ole hämmästyttävää, että syntyy vastareaktioita, Korhonen sanoo. Korhosen väitöstyö tarkastettiin viime viikon lauantaina Joensuun yliopistossa.
STT-IA
5.11.1999
