Sisältö
Pääsivu
Politiikka
Talous
Ulkomaat
Kolumnit
Ajassa
Ajanviete
Linkit
Arkisto
EUnet

Pääkirjoitus

Päätoimittaja Ilkka Ahtokivi


7.5.1999

Avoimen rahoituksen kulttuuriin?

Tuore kulttuuriministeri Suvi Lindén (kok.) sai huonon julkisuusstartin työhönsä. Samana päivänä, jolloin tasavallan presidentti nimitti uuden hallituksen, oululainen päivälehti Kaleva paljasti Osuuskauppa Arinan maksaneen vaalitukea eräille pohjoissuomalaisille ehdokkaille.

Aluksi julkinen keskustelu pyörikin pohjoisen ehdokkaiden rahoituksen ympärillä. Kun keskusteluun sittemmin liitettiin Lindénin jäsenyys valtioneuvoston lisäksi kyseisen osuuskaupan hallinnossa sekä Oulun kunnallisissa luottamuselimissä, jupakka laajeni valtakunnalliseen mediaan.

Katalysaattoreina toimivat vielä osuuskaupan Ouluun rakentaman automarketin poikkeusluvasta sekä S-ryhmään kuuluvan rovaniemeläisen Hotelli Vaakunan laajennuksesta käydyt kaavoituskiistat.

Nyt esillä olevassa tapauksessa Lindénistä on yritetty tehdä näytelmän konna, koska hän on valtioneuvoston jäsen. Lindénin tukiryhmä on eittämättä saanut vaalirahoitusta, ja oletettavasti saanut sitä myös Arinalta.

Rahan vastaanottaminen tukiryhmälle ei kuitenkaan ole rikollista tai tuomittavaa. Lindén ei ole ollut päättämässä sen jakamisesta – kuten Arinan toimitusjohtajakin julkisuudessa todistaa.

Lindén on sitä paitsi johdonmukaisesti jäävännyt itsensä osuuskaupan asioista kunnallishallinnossa päätettäessä. Niin ikään hän on eronnut osuustoiminnallisesta luottamustehtävästään tultuaan valituksi valtioneuvoston jäseneksi.

Eduskuntaan ei pääse kampanjoimatta, tekemättä itseään tunnetuksi. Kampanjointi puolestaan edellyttää varoja. Koska vaalikampanjan tekeminen ei voi olla vain varakkaiden yksinoikeus, siihen tarvitaan ulkopuolista rahoitusta. Kampanjoinnin rahoittaminen lainavaroin taas on uhkapeliä. Jäljelle jää muun ulkopuolisen rahoituksen hankkiminen.

Vaalirahoituksen avoimuus on kaunis periaatteellinen tavoite, johon kannattaa pyrkiä. Kyse on näet kansalaisten ja äänestäjien luottamuksen säilyttämisestä poliittiseen järjestelmään. Asiaa pohtiikin edellisen oikeusministeri Jussi Järventauksen (kok.) asettama komitea.

Avoimuuden toteutumisen tiellä on kuitenkin monia – todellisia – käytännön syitä. Kun yrittäjät mm. järjestönä tukevat joidenkin ryhmien ehdokkaita kollektiivina, ei ole käytännössä selvitettävissä, mistä kukkarosta raha loppujen lopuksi tuli. Sama pätee muihinkin rahoittajayhteisöihin maamiesseuroista ay-järjestöihin.

Ei voi myöskään olla oikein, että vilpittömin mielin toimivan rahan antajan on mm. liiketoiminnalle aiheutuvan vahingon uhallakin välttämättä kerrottava, ketä tai keitä ehdokkaita tukee. Kyse ei siis ole pelkästään rahan vastaanottajan tahdosta kertoa avoimesti rahoituslähteensä.

Kaikesta sanotusta huolimatta: koska Lindénin ei ole todistettu rikkoneen lakeja, sääntöjä tai normejakaan, hän taitaisi helpoimmin päästä pälkähästä kertomalla, paljonko rahaa sai ja mihin se kului.

ILPO KIURU