Yhtymäkohtia tuoreisiin tapahtumiin

Näin syntyi sinipuna

Viime aikoina on käytetty useita poliittisia puheenvuoroja, joissa esiintyy enemmän tai vähemmän eräiden poliitikkojen kaipuu entisen kaltaiseen korkean verotuksen ja suurten tulonsiirtojen jakopolitiikkaan, jota kutsuttiin ennen myös punamultapolitiikaksi.

Punamullan perään on ajoittain haikailtu siitä lähtien, kun Kokoomus ja sosialidemokraatit muodostivat yhteistyöhallituksen vuoden 1987 eduskuntavaalien jälkeen. Tämän sinipunaisen yhteistyön teki tuolloin ajankohtaiseksi etupäässä se, että Kokoomuksen ja sosialidemokraattien keskusteluvälit olivat parantuneet eivätkä puolueiden näkemykset enää olleet toisensa poissulkevia.

Ajankohtaiseksi yhteistyön teki viime kädessä se, että SDP:n puheenjohtaja Kalevi Sorsa oli perin juurin kyllästynyt keskustan ja etenkin sen puheenjohtaja Paavo Väyrysen jatkuvaan kasinaamaisuuteen ja jälkilypsyihin.

Kalevi Sorsa vihelsi tämän venkoilun poikki ja hänen näkemyksiinsä SDP:ssä yhtyivät etenkin puolueen tuolloiset tosiasialliset muut päävaikuttajat, SDP:n hallintopäällikkö Maunu Ihalainen, SAK:n Lauri Ihalainen ja puoluesihteeri Erkki Liikanen.

Tuekseen demarivaikuttajat saivat pankinjohtaja Harri Holkerin (kok.), ryhmäjohtaja Ulla Puolanteen (kok.) sekä suuren joukon niitä kokoomusvaikuttajia, joilla oli hyviä kokemuksia kunnallispoliittisesta yhteistyöstä sosialidemokraattien kanssa.

Kokoomuksessa hyvin monet olivat taipuvaisempia yhteistyöhön sosialidemokraattien, kuin keskustan kanssa, koska keskustalle ominainen venkoilu sekä oman valta-aseman ja muiden kokonaisvaltainen hyväksikäyttö oli lähes kaikille tuttua.

Porvareiden kassakaappisopimus

Porvaripuolueiden nk. salaisessa kassakaappisopimuksessa oli kaavailtu, että hallitus muodostettaisiin näiden puolueiden varaan, jos vaalitulos antaisi siihen mahdollisuuden.

Sopimukseen sisältyi ehto, jonka mukaan pääministeriksi tulisi Paavo Väyrynen, koska ei-sosialistisessa leirissä Väyrysen nk. keskustavoimat olisivat joka tapauksessa eduskuntapaikoilla mitaten olleet voimiltaan suuremmat kuin Kokoomus.

Väyrynenhän oli luonut tämän keskustavoimien eli keskustan, RKP:n ja kristillisten yhteistyökoalition nimenomaisessa tarkoituksessaan saada itselleen pääministerin paikka.

Sopimuksen laatimista edellytti teollisuus, jonka piirissä oli kyllästytty punamultapolitiikan yritystoiminnalle, verotukselle ja laajemmin koko kansantaloudelle vahingollisiin vaikutuksiin. Teollisuus katsoi, että maan kurssia oli muutettava. Väyrysen vaatimus taas oli se, että juuri hänen tuli saada pääministerin paikka.

Vaalien jälkeen sopimuksen allekirjoittaneet porvarijohtajat yrittivät pitää kiinni allekirjoittamastaan sopimuksesta. Tässä hengessä eduskunnan puhemieheksi valittiin Kokoomuksen puheenjohtaja Ilkka Suominen, jonka uskottiin tulevan vakiintuneen käytännön mukaisesti hallituksen muodostajaksi.

Sosialidemokraattien ehdokkaana presidentiksi valittu Mauno Koivisto oli kuitenkin omien lähteidensä avulla saanut tietoja, joiden mukaan hänellä oli perusteltu syy epäillä porvariyhteistyösopimuksen syntyneen, vaikka hänen tiedustelutarkoituksessa asiaa selvittämään lähettämänsä Holkeri ei tätä saanutkaan selville.

Koivisto, joka itse oli vankkumaton punamultayhteistyön kannattaja, ei tätä porvarihallituskaavailua kuitenkaan voinut hyväksyä, ilmoitti jo Lapin hangilta, ettei hän suostu istumaan "puolueiden kattamaan pöytään". Hallitusneuvottelijoille hän taas ilmoitti, että "ne neuvottelut, joita johdan, pidän kyllä käsissäni".

Koivisto nimitti hallitustunnustelijaksi luottomiehensä Esko Rekolan, eikä Ilkka Suomista, josta olisi saattanut tässä tehtävässä tulla Koivistolle jo alkuvaiheessa erittäin hankalasti ylikäveltävä vastus, olihan Suominen henkilökohtaisesti sidottu porvarisopimukseen.

Rekola kuulosteli eduskuntaryhmien kantoja, jotka porvariryhmien osalta noudattelivat sopimuksen linjaa. Pelkkä tunnustelijakierros ei jättänyt Koivistolle kovin paljon valinnanvaraa, sillä hän oli arvioinut, että viimeistään tässä vaiheessa syntyisi edellytykset hallituksen muodostajan tehtävän antamisesta sellaisella toimeksiannolla, joka olisi määrännyt selvitettäväksi punamullan edellytykset. Näin ei kuitenkaan käynyt, joten Koiviston kaukonäköisyys tässä asiassa oli arviointivirhe.

Kokoomus irti porvarisopimuksesta

Paavo Väyrysen käsissä ollut keskusta olisi seisonut johtajansa takana ja tavoitellut porvarisopimuksen toteutumista. Erinomaisia haluja punamultaan - ainakaan Väyrysen ja hänen johtamansa keskustakoalition kanssa - ei ollut myöskään sosialidemokraattien todellisella johdolla.

Koiviston käteen jäi siis ensisijaisesti sellainen vaihtoehto, jolla Kokoomus voitaisiin varmimmin saada irrotettua alkuperäisestä porvarisopimuksesta, jonka oli allekirjoittanut Suominen käsittelyttämättä sitä missään puolueensa elimissä tahi eduskuntaryhmässä.

Puoluepukariksi tässä vaiheessa kokemaansa Suomista Koivisto ei pääministeriksi halunnut, vaikka tämä vaihtoehto olisi ilmeisesti sopinut SDP:lle. Lisäksi oli pelättävissä, että Suominen ei olisi lainkaan lähtenyt edes selvittämään sinipunan mahdollisuutta, vaan olisi ottanut vastaan vain toimeksiannon, joka olisi mahdollistanut myös päätymisen porvarivaihtoehtoon ilman, että SDP:n kortteja olisi katsottu.

Koivisto päätyikin Holkeriin, jonka hän tiesi kaikissa vaiheissa olevan presidentille kuuliainen. Lisäksi Holkerin valintaa puolsi se, että hänen torjumisensa olisi Kokoomukselle äärimmäisen vaikeaa.

Holkeri vaati ja sai toimeksiantoon myös varauksen muiden mahdollisuuksien kartoittamisesta siinä tapauksessa, ettei sinipunaa syntyisi. Näin Kokoomus sai takeet siitä, että se 21 vuoden opposition jälkeen pääsi hallitukseen, josta se keskustan toimesta oli valtapoliittista syistä pidetty ulkona.

Kunnian miehenä Suominen Kokoomuksen eduskuntaryhmän kokouksessa puolusti näkemystään siitä, että oli ensisijaisesti tavoiteltava porvariyhteistyötä.

Puheensa pidettyään Suominen lähti toimittamaan puhemiehen virkavelvollisuuksia Linnanmäen avajaisiin, sillä oli selvää, ettei kokoomusryhmä kaataisi Holkerin johdolla muodostettavaa hallitusta, tekisipä hän mitä tahansa. Kokoomusryhmä hyväksyikin riemunkiljahduksin ja yleisen euforian vallitessa presidentin antaman hallituksenmuodostamistehtävän.

Holkerin johdolla käydyissä hallitusneuvotteluissa oli puolestaan ennalta selvää, että mikäli yhteisymmärrys Kokoomuksen perinteiset tavoitteet toteuttavasta hallitusyhteistyöstä syntyisi, eikä se olisi myöskään sosialidemokraattien kannalta täysin mahdoton, syntyisi sinipunahallitus.

Väyrysen lähtölaskenta alkoi

Intensiivisten mutta hyvähenkisten hallitusneuvottelujen jälkeen maahan nimitettiin pääministeri Harri Holkerin sinipunahallitus. Kokoomuksen tavoite oppositioaseman murtamisesta oli saavutettu. Sosialidemokraatit saivat jatkaa hallituksessa. Väyrysen tavoittelema keskustahegemonia ja sosialidemokraattien alistaminen oli torjuttu.

Hallitusyhteistyö sujui yleisesti ottaen hyvin ja edellytykset Kokoomuksen ja sosialidemokraattien yhteistyölle sitten nk. aseveliyhteistyön Kekkosen kampittamisyritysten oli palautettu. Maassa oli tältä osin palattu normaaliparlamentarismiin, jossa myös vaalituloksella oli todellista merkitystä hallitusten kokoonpanoon.

Oppositioon ajautunut keskusta syytti pääasiassa Koivistoa jopa suoranaisesta vallankaappauksesta ja oli katkera Kokoomukselle, muttei Suomiselle, jonka katsottiin toimineen vähintäänkin rehellisen miehen tavoin.

SDP:n ja keskustan yhteistyön esteeksi muodostuneen Väyrysen lähtölaskenta oli tosiasiallisesti alkanut. Väyrynen luopuikin keskustan puheenjohtajuudesta ja luovutti paikkansa luottomiehelleen Esko Aholle, jonka uskoi toimivan jatkossa yhtä alamaisesti hänen johdatuksessaan kuin aikaisemminkin.

Jälkikäteen, ja havaittuaan, että Aho noudattikin omaa tahtoaan - eikä alistunut kaikessa edeltäjän johdatukseen - Väyrynen on pitänyt luopumistaan uransa suurimpana virheenä. Tämä johtikin Väyrysen ja Ahon välien tulehtumiseen. Tosiasiassa Väyrysen luopuminen saattoi olla virhe Väyrysen, muttei missään tapauksessa keskustan kannalta.

TIMO KERVINEN
1.12.2000

Politiikka -sivulle