Kekkosen elämäkerta päätökseen - Koivisto pelasi mutta pelasi muita taitavammin
Presidentti Urho Kekkosen ja hänen seuraajansa Mauno Koiviston suhteet eivät koskaan olleet erityisen lämpimät, ja suhteet kärjistyivät keväällä 1981. Kekkosen elämäkertaa kirjoittanut Juhani Suomi käsittelee kirjasarjan viimeisessä osassa Umpeutuva latu Koiviston toimintaa pääministerinä melko kielteisessä sävyssä.
Kekkonen ei Suomen mukaan luottanut Koiviston ulkopoliittisiin kykyihin. Kekkosta ärsyttivät kovasti myös Koiviston päättämättömyys ja jahkaileva tyyli pääministerinä:
- Koivisto on ihmeellinen mies fundeeraamaan.
Suomi selostaa laajasti kevään 1981 tapahtumia, jolloin Koivisto kieltäytyi lähtemästä pääministerin paikalta. Suomi kirjoittaa, että Kekkosen ja Koiviston yhteenotoksi pelkistetty tapahtumasarja on paljon monitasoisempi ja -muotoisempi kuin tähän mennessä on haluttu ymmärtää.
Kyse oli hänen mukaansa vasemmistopuolueiden vastakohtaisuuksista hallituksessa. Merkittävää on myös, että Koiviston oma puolue SDP oli Koivistoa vastaan. Suomen keskeisenä lähdeaineistona tässä yhteydessä ovat olleet SDP:n puoluetoimikunnan pöytäkirjat.
Koivisto oli huhtikuun alussa ilmoittanut Kekkoselle jättävänsä eronpyynnön. Tätä pyyntöä ei kuitenkaan koskaan esitetty. Julkisuudessa nimittäin tulkittiin, että Koivistoa ollaan kampeamassa pääministerin paikalta, ja näin häneltä ollaan katkaisemassa presidenttitie.
Suomi kirjoittaa, että Koiviston nopea pyörtäminen puheistaan ja lupauksistaan ja varsinkin tapa, jolla hän käänsi vasemmistopuolueiden välisen vastakohtaisuuden itsensä ja presidentin väliseksi, yllättivät Kekkosen.
- Koivistohan se vasta pelasi, kommentoi Kekkonen.
Suomi siis lähtee siitä, että tuolloin Koivisto pelasi muiden tapaan. Hän kuitenkin pelasi muita paremmin.
Lopullisen alamäen alku
Suomen mukaan Kekkosta katkeroitti taktiikka, jolla Koivisto oli käyttänyt Kekkosta hyväkseen ja pönkittänyt omaa asemaansa. Kekkonen oli erityisen katkera siitä, että hänellä ei ollut enää voimia vastata moiseen välistävetoon.
Suomi tekee analyysissään melkoisen päätelmän.
- Tapahtuneen ja tiedotusvälineiden reaktioiden jälkeen Kekkonen koki kärsineensä julkisen arvovaltatappion. Sen yli hän ei enää päässyt, ja siitä voidaan katsoa lopullisen alamäen alkaneen, hän kirjoittaa.
Kun Kekkonen vuonna 1986 kuoli, presidentti Koivisto esitti Suomen mielestä onnistuneet muistosanat Kekkosesta. Hän kuitenkin muistuttaa, että nämä muistosanat oli jo hyvissä ajoin etukäteen valmisteltu Koivistolle.
Virolaisen juhannuspommi
Kekkonen ei liioin luottanut keskustapuolueen puheenjohtajan Johannes Virolaisen ulkopoliittisiin kykyihin. Muutoinkaan Kekkosen ja Virolaisen välit eivät olleet läheiset.
Suomen kirjassa Virolainen esitellään melkoisena juonijana. Moskovalle Virolainen oli punainen vaate.
Lopullisesti Kekkosen ja Virolaisen välit kariutuivat vuoden 1979 kesällä ns. juhannuspommiin. Taustalla oli Kekkosen keväällä 1979 tekemä vierailu Länsi-Saksaan.
Matkaa pidettiin onnistuneena, sillä Kekkonen oli onnistunut selkiinnyttämään saksalaisten käsityksiä Suomen ulkopolitiikasta. Saksalaisten ahkerasti käyttämästä suomettumistermistäkin yleisesti luovuttiin.
Virolaisen synniksi tuli Suomen Kuvalehdessä julkaistu haastattelu. Siinä hän mainitsi yleisten syiden estävän kokoomuksen pääsyn hallitukseen.
- Me olemme ainoa suuren Neuvostoliiton naapureista, jossa on länsimainen järjestelmä... Meidän täytyy hallitusta muodostettaessa ottaa huomioon, että sen on oltava joka suhteessa toimintakykyinen, hän kommentoi.
Tämä oli Kekkoselle liikaa. Suomi kirjoittaa Kekkosen olleen jumalattoman raivoissaan Virolaiselle. Presidentin julkisuuteen antamassa lausunnossa mainittiin, että Virolaisen käsityksillä ei ole mitään tekemistä tosiasioiden kanssa.
Karjalainen pyrki väkisin presidentiksi
Välit keskustapuolueen toiseen tohtoriin Ahti Karjalaiseen eivät olleet myöskään 1970-luvulla parhaat mahdolliset. Karjalaista oli pidetty Kekkosen todennäköisenä seuraajana.
Kekkonenkin piti vielä vuosikymmenen vaihteessa Karjalaista pätevimpänä mutta ei enää sopivana ehdokkaana. Karjalaisen holtiton alkoholinkäyttö oli yksi syy tähän.
Karjalaisen ja Kekkosen välit olivat pikkuhiljaa kylmenneet. Keskeisenä syynä oli se, että Kekkonen tulkitsi Karjalaisen nojautuvan Neuvostoliiton tukeen omissa tavoitteissaan.
Suomen mukaan talvella 1977 Kekkonen katsoi saaneensa riittävät todisteet siitä, että Karjalainen pyrki yhteistoiminnassa Moskovan kanssa syrjäyttämään hänet ja nousemaan väkisin presidentiksi.
Suomen mukaan Kekkonen oli hyvin katkera siitä, että luotettu ystävä oli pelannut hänen selkänsä takana vieraan vallan edustajien kanssa.
Stepanov johti neuvostopainostusta
Vuonna 1975 pidetty ETY-kokous ei muuttanut Neuvostoliiton painostustoimia Suomea kohtaan, vaikka Kekkonen oli niin uskonut.
Moskovassa pelättiin Suomen väheksyvän YYA-sopimuksen sotilaallisten artiklojen merkitystä. Kekkonen sai moneen otteeseen taistella Suomen puolueettomuuspolitiikan puolesta ja uhkailla luopumisellaan presidentin virasta.
Neuvostoliitto puuttui asiaan jos toiseenkin. Etenkin hallitusratkaisut kiinnostivat Neuvostoliittoa. Painostus henkilöityi suurlähettiläs Vladimir Stepanoviin. Hän sai myöhemmin pilkkanimen "Suomen-syöjä".
Mitä pidempään Stepanov Suomessa toimi, sitä vankemmaksi hänen asemansa näytti kasvavan. Suomen mukaan tätä kehitystä edisti Stepanovin kaiken alleen runnova häikäilemättömyys.
Stepanov antoi kuulijoidensa ymmärtää, että hän oli nimenomaan korkeimman neuvostojohdon ja puoluejohdon asialla. Myöhemmin sitten selvisi, että tämä ei lopulta pitänytkään paikkansa.
Stepanov oli keskeisessä roolissa, kun Neuvostoliiton puolustusministeri Dmitri Ustinov Suomen-vierailullaan kesällä 1978 esitti yhteisiä sotaharjoituksia. Kekkosella oli kova työ torjua ehdotukset. Myöhemmin paljastui, että koko ajatus oli lähtöisin Stepanovin päästä eikä neuvostojohdosta.
Stepanovin asema alkoi horjua, kun suurlähetystön kakkosmieheksi tuli puoluelinjan Viktor Vladimirov. Tämä järjesti lopulta Stepanoville siirron muihin tehtäviin.
Suomi kirjoittaa, että suurlähettilään vaihdosta juhlittiin kunnolla ulkoministeriössä. Jopa muuan tiukka raittiusmieskin otti kunnon annoksen konjakkia.
Suomi tuo puolueettomuuskysymyksen yhteydessä näkyvästi esille ulkoministerinä ja sittemmin ulkoministeriön alivaltiosihteerinä toimineen Keijo Korhosen roolin.
Neuvostoliitto ei Korhosta eikä hänen ajatuksiaan hyväksynyt. Kirjassa Suomi näyttää asettavan Korhosen jopa melkoiseen sankarin rooliin.
Kekkonen puuttui ja pyydettiin puuttumaan
Kekkonen johti suvereenisti Suomen ulkopolitiikkaa. Myös sisäpolitiikka oli pitkälti hänen hyppysissään, vaikkeivat kaikki asiat kuuluneetkaan hänen toimialaansa. Erityisesti Suomen talouselämän edellytysten edistäminen oli häntä lähellä.
Kekkonen puuttui monella tavalla erilaisiin asioihin, joihin hän toivoi myönteistä ratkaisua. Toisaalta myös monenmoiset lähetystöt kehottivat häntä puuttumaan asioihin.
Hallitusratkaisut olivat Kekkoselle tärkeitä. Näissä asioissa hän joutui paljon tasapainoilemaan myös Neuvostoliiton näkemysten kanssa.
Kuuluisaksi on tullut Kekkosen vuonna 1975 "runnaama" kansallisen hätätilan hallitus. Yleisesti on lähdetty siitä, että korkeat työttömyysluvut olivat pontimena tämän hallituksen syntyyn.
Suomi kuitenkin tuo esiin myös toisen syyn hallitusratkaisuun. Kekkonen halusi nimenomaan kommunistit hallitukseen, jotta nämäkin ottaisivat vastuuta maan asioiden hoidosta. Myös kommunistit oivalsivat tämän: Kekkosen taktiikkana on sitoa meidät mukaan tyytymättömyyden tyynnyttämiseksi ja joukkojen toiminnan sitomiseksi.
Aikoinaan Kekkonen oli saanut SDP:n hallituskelpoiseksi. Suomi kuvaa teoksessaan, että Kekkonen pyrki kansallisen eheytyksen hengessä samaan myös kokoomuksen kohdalla. Tätä tavoitettaan hän ei kuitenkaan koskaan saavuttanut.
STT-IA
1.9.2000
