Äärioikeiston nousu Itävallassa

Puolueesta tuli siten Itävallan toiseksi suurin. FPÖ:n vaalivoitto merkitsi monivuotisen sosiaalidemokraattien ja konservatiivien hallituspohjan murtumista ja äärioikeiston nousua voimatekijäksi.

Itävalta ajautui 1990-luvun lopulla poliittiseen kriisiin. Sen taustalla ovat ensinnäkin yleismaailmalliset prosessit: kiihtyvä globalisoituminen ja automaatio, joiden vaikutukset ovat ulottuneet vasta 1990-luvun alussa Itävaltaan.

Sosialidemokraattien ja kristillisdemokraattinen hallituskoalitio yritti vastata kehitykseen uusliberalistisella talouspolitiikalla ja sosiaalivaltion heikentämisellä.

Hallitus on mm. myynyt yksityiselle pääomalle valtion yrityksiä, jotka vielä 1970-luvun puolivälissä vastasivat hieman yli 20 prosenttia maan koko teollisuustuotannosta.

EU-jäsenyys on lisännyt entisestään paineita sopeuttaa maan talous ja sosiaalirakenne pääoma-, tavara- ja palveluliikenteen globalisoitumiseen.

Itävallan talouden ja sosiaalirakenteen muutokset ovat kärjistäneet kriisiä.Työttömyyden kasvu ja suuri varhaiseläkeläisten määrä on johtanut valtion velan kasvuun ja budjetin vajaukseen. Paineet sosiaalivaltion purkamiseksi ovat suuret.

Tämä on merkinnyt sitä, että itävaltalaisen yhteiskunnan peruskonsensuksen olennainen tukipilari, sosiaalisen kumppanuuden järjestelmä, on alkanut horjua ja sen myötä vanha puoluejärjestelmä.

Sosiaalisen kumppanuuden järjestelmä on monimutkainen korporatiivinen järjestelmä, jossa poliittisten puolueiden, hallituksen ja ammattiyhdistysliikkeen lisäksi valtaa käyttävät elinkeinoryhmien (Wirtschaftskammer) ja eri ammatinharjoittajapiirien muodostamat kokonaisuudet (mm. Arbeitskammer).

Järjestelmän toiminnallisuuden perustana on ollut vahva valtiollinen sektori.

Se on merkinnyt sitä, että neuvotteluissa eivät ole olleet niinkään vastakkain voimakas yrittäjä- ja heikko työntekijäpuoli, vaan pitkälti suhteellisen heikko yksityissektori, jonka vastaneuvottelijana on ollut suuren taloudellisen vaikutuksen omaava osapuoli.

Se on koostunut kummankin hallitsevan puolueen, kristillisdemokraattien ja sosialidemokraattien, edustajista.

Nyt tämä raskasliikkeinen ja konsensukseen perustuvan sosiaalisen kumppanuuden järjestelmän materiaalinen perusta on hävinnyt ja se on muuttunut kehitystä jarruttavaksi epädemokraattiseksi järjestelmäksi.

Haiderin nousu

Länsi-Euroopan oikeistoradikalismin vahvin edustaja Jörg Haider pyrkii Itävallan liittokansleriksi tulevaisuudessa. Oikeistopopulistinen FPÖ on Haiderin mukaan "valmis ottamaan koko vastuun" maan kehityksestä.

Haider nostettiin FPÖ:n johtoon vuonna 1986. Puolueessa oli sitä ennen ollut liberaalinen ja natsimielinen siipi. Haiderin valtaannousun jälkeen puolueesta ovat vähitellen eronneet liberalismia edustavat.

Lopullinen pesäero tuli helmikuussa 1993, jolloin eronneet perustivat oman puolueen, "liberaalisen foorumin". Samalla FPÖ:n katkaisi suhteensa Liberaaliseen Internationaaliin ennen kuin se ehdittiin erottaa järjestöstä.

FPÖ:stä on Haiderin johdolla kehittynyt "autoritäärinen, saksalaismielinen, ulkomaalais-ja vähemmistövihamielinen johtajapuolue" (H.-H. Scharsach).

Puolueen kannatus on kasvanut Haiderin puheenjohtajakaudella. Se sai vuonna 1983 ainoastaan 4,8 prosenttia äänistä. Haiderin noustessa puolueen puheenjohtajaksi vuonna 1986 se saavutti historiansa suurimman äänimäärän: 9,8 prosenttia.

Uusoikeistolainen Kritischer Studenten-Zeitung (KSZ) ennakoi silloin Haiderista "Itävallan Le Peniä". Tämän jälkeen vaalimenestys on ollut jatkuvasti nousussa: 1990 16,5 prosenttia ja 1994 22,6 prosenttia. KSZ-lehti korosti toukokuussa 1995 Haiderin ja FPÖ:n eurooppalaista merkitystä.

Lehden mukaan "(Le Penin) kansallinen rintama, (belgialainen) Vlaams Blok ja (Saksan) republikaanit ... ovat merkityksettömiä verrattuna (Haiderin) liikkeeseen".

Tavoiteena autoritaarinen järjestelmä

Haiderin nousun taustalla on olennaista, että hän jo 1986 kykeni tunnistamaan Itävallan poliittisen kriisin ensimmäiset idut. Hän oli ensimmäinen merkittävä poliitikko, joka arvosteli luutunutta ja byrokraattista sosiaalisen kumppanuuden järjestelmää.

Haiderin tavoitteena on muuttaa Itävalta moderniksi "kansalliseksi kilpailukykyvaltioksi". Hänen mukaansa ajan vaatimus on, että maan kansantaloudesta ja koulutusjärjestelmästä tehdään kansainvälisesti kilpailukykyinen.

Se edellyttää sosiaalivaltion täydellistä purkamista, julkisen sektorin yksityistämistä koulutusta, terveydenhoitoa ja kulttuuria myöten sekä suoritusperiaatteen nostamista määrääväksi tekijäksi.

Sen tieltä olisi hävitettävä kaikki esteet, ennen kaikkea valtiolliset sääntelyjärjestelmät ja ammattiyhdistysliike. Tilalle olisi pystytettävä autoritääris-elitistinen hallintojärjestelmä "Demokraattinen rasismi".

Haiderin ja oikeistoradikalismin nousua vuonna 1986 edesauttoi myös tuolloinen Waldheim-keskustelu, joka teki antisemitismistä "salonkikelpoisen" ja avasi rasistisille voimille mahdollisuuden avoimesti artikuloida politiikkaansa.

FPÖ on pyrkinyt yhdistämään omassa politiikassaan rasistiset tunnukset ja demokratian puolustamisen. Haiderin mukaan " vapauspuolue ei ole demokratian tuholainen", vaan todellisen demokratian edustaja.

Hän argumentoi "demokraattisen rasismin" puolesta seuraavasti:
"Me olemme tuholaisentorjuntaväline. Meillä hallitsevat punanahat ja mustat - muualla he elävät reservaatissa".

Haiderin "demokratian" malli on etnisesti puhdas ja sosiaalinen kansanyhteisö, jossa "luokkataistelu, sukupolvien väliset konfliktit ja ammattiryhmien kiistat" olisivat tuntemattomia.

Vieraslajiset pois

Sosiaalinen kansanyhteisö on Haiderin mukaan mahdollinen ainoastaan etnisen homogeenisuuden perustalta. Sen piiriin eivät kuulu pakolaiset, ulkomaalaiset tai vähemmistöryhmät.

Haiderin kaavaileman kolmannen tasavallan periaatteena olisi rasistinen "vieraan" poissulkeminen sosiaalisen kansanyhteisön ulkopuolelle.

Se olisi välttämätöntä, koska "vieraslajisen karkottaminen" on "biologian ja käyttäytymistutkimuksen" mukaan perusedellytys jokaisen kollektiivin säilymiselle.

Sen perustalta kohoavat myös FPÖ:n vaalitunnukset: "Itävaltalaiset ensin" ja "pysäytettävä ylimuukalaistuminen".

Haider pyrkii irtisanoutumaan kansallissosialismin perinnöstä ja uusfasististen ryhmien toiminnasta. Jo vuonna 1986 KSZ-lehti totesi Haiderin menestyksen yhdeksi ehdoksi "energisen irtisanoutumisen uusnatsistisista ryhmistä".

Se ei ole estänyt uusfasisteja näkemästä Haiderissa ja hänen liikkeessään liittolaista. Itävallan johtava uusnatsi, maanpakolaisuudessa elävä Gerd Hosik on asettanut toiveensa Haideriin: "Itävallan ja Saksankin toivo on Jörg Haider."

Ainoa keino estää Haiderin eteneminen on reformiprojekti, jonka lähtökohtana olisi näkemys siitä, että sodanjälkeinen sosiaalisen kumppanuuden järjestelmä on syvässä kriisissä.

Itävalta tarvitsee pysäyttääkseen oikeistoradikalismin etenemisen demokratiareformin,muutoksen virkamiesvaltiosta moderniin hallintoon ja avoimen tilinteon maan natsimenneisyyden kanssa.

JOUKO JOKISALO-STT
11.2.2000

Kirjoittaja on Euroopan historian dosentti Oulun yliopistossa

Ulkomaat -sivulle