Keskisuomalaisten sotalasten historiasta kirja
Sotalapset etsivät totuutta menneisyydestään
Keski-Suomen sotalapset ovat koonneet omat ja kohtalotovereidensa varhaiset kokemukset kirjaksi.Pitäkää mukuloista huolta on huolellisesti toimitettu teos joka pohjautuu 133 sotalapselle tehtyyn kyselyyn. Tutkimusotetta täydentävät sotalasten omat kirjoitukset, runot, haastattelut sekä laaja kirjallisuusluettelo.
- Se oli tunnepitoista työskentelyä, itkua ja naurua, kuvaa yksi kirjoittajista, Keski-Suomen Sotalapset ry:n puheenjohtaja Pauli Lampinen, joka on kuulunut kirjan tekijöihin alusta asti.
Kolme vuotta sitten perustettu Keskisuomalaisten sotalasten yhdistys ryhtyi kokoamaan kirjaa lähes ensitöikseen. Teos valmistui kahden vuoden urakan tuloksena Jyväskylän työväenopiston rehtori Olli Kaikkosen ohjauksessa.
- Oli hienoa huomata, että muillakin oli samoja kokemuksia esimerkiksi kotiinlähdön haikeudesta, itse kuusivuotiaasta kymmenen ikäiseksi Ruotsissa elänyt Lampinen sanoo.
Vieraantumista ei voinut välttää
Pauli Lampista on erityisesti askarruttanut outoihin oloihin lähetettyjen lasten vieraantuminen omista juuristaan. Nuorimmat kyselyyn vastanneista joutuivat matkaan vain kaksivuotiaana, keskimäärin sotalapset lähtivät maailmalle kuuden ikäisinä.
- Sotaa kesti liian kauan. Kun lapset elävät ummikkoina vuosikausia kovin erilaisissa oloissa, entinen elämä jää väkisinkin etäiseksi, hän selittää väistämätöntä vieraantumista.
Myös yhteydenpito kotimaahan jäi hämmästyttävän niukaksi. Puolet koki yhteyksien jääneen vähiin. Tosin joka viides kertoi olleensa vilkkaassa kirjeenvaihdossa, ja kolmannes piti yhteyttä edes jollakin tapaa.
- Sain itse ensimmäisen kirjeen kotoa, kun olin ollut jo neljä vuotta Ruotsissa. En ymmärtänyt kirjeestä mitään, aikuisena ruotsinopettajaksi opiskellut Lampinen muistelee.
Lampinen arvioi identiteetin muuttuneen nopeasti, varsinkin jos tunsi itsensä sijaisvanhempiensa rakastamaksi. Kyselyyn vastanneista näin koki peräti joka neljäs.
"Lainalapsia" kohdeltiin hyvin
Kyselyyn vastanneista yli 40 prosenttia sanoi, ettei odottanut tai halunnut paluuta Suomeen. 27 prosenttia muisti tilanteen ristiriitaiseksi, 13 prosentilla ei ollut selvää kuvaa, mutta vain 17 prosenttia muistaa halunneensa takaisin.
Suurinta osaa sotalapsista kohdeltiin hyvin, mutta niitäkin oli, joita kuritettiin turhan ankarasti ja joilla teetettiin kohtuuttomasti töitä. Kaltoin kohdeltujen osuus oli noin 15 prosenttia. Kukaan vastanneista ei kertonut seksuaalisesta hyväksikäytöstä, josta kirjallisuudessa on joitakin viitteitä.
Moni sotalapsi koki sosiaalisen nousun Ruotsissa. Lähtijät olivat pääosin kaupunkien työläisperheistä, kun taas sijaiskoteja tarjosivat virkamies- ja yrittäjäperheet. Viidenneksellä isäntäperheistä oli uskonnollinen vakaumus.
- Kotona nukkui kymmenen henkeä samassa huoneessa, ja uudessa kodissa sai oman huoneen kaksikerroksisesta pappilasta, jota ympäröi hehtaarikaupalla kirsikkapuita. Ero oli aivan käsittämätön, Pauli Lampinen huomauttaa.
Ymmärrystä myös sotalasten vanhemmille
Traagista on, että Suomi menetti sodan takia 20 000 lasta kokonaan. Lasten vanhempien syyllisyyteen saati syyllistämiseen Lampinen näe aihetta.
- Ruokaa ei ollut riittävästi. Pelkästään pommituksissa kuoli 650 lasta, ja taudit koituivat vielä useamman kohtaloksi. Yksinäisen äidin vaihtoehdot olivat tuolloin vähissä.
- Suomessa oli silloin niin vaikeata, ettei ole mitään syytä kyseenalaistaa näiden äitien ratkaisuja, Lampinen miettii.
Entiset sotalapset tapaavat Keski-Suomessa toisiaan
kuukausittain. Usein kokouksissa pohditaan, mitä kaikkea
lapsen erottamiseen äidistään liittyy.
- Mietimme paljon levotonta nykymaailmaa, jossa siviiliväestön
ja lasten asema on edelleen onneton, Lampinen huokaa.
STT-IA
13.10.2000
